Fever (USUK, oneshot)

Nimi: Fever
Kirjoittaja: Tuuni
Fandom: Axis Powers Hetalia
Paritus: USUK (Amerikka/Englanti, Alfred/Arhtur)
Ikäraja: K-13/T
Genre: Romantiikka, slash, AU, oneshot
Varoitukset: Kiroilua, jonkinsorttista yaoita (iiiiiiiiihan pieniä viittauksia aikuissisältöön), muistakaa: jos aiotte joskus lääkäriksi, älkää koskaan tehkö kuten Alfred :D
A/N: Aaaarrgh, oon niin hirveän pahoillani, etten oo jatkanu tutoa Farewell, Realitya ;__; Se kyllä tulee jatkumaan, ihan varmasti tulee, älkää huoliko… siinä tokassa luvussa vaan vähän kestää. Mutta kyllä sen tässä joku viikko pitäis ilmestyä. Anteeksi kauheasti. (Jos kukaan sitä ees lukee…) Hyvitykseksi (edelleen jos kukaan edes lukee tätä blogia), päätin nyt sitten postata tällasen jo joku aika sitten kirjotetun pienen USUK-oneshotin. Kertokaa toki mitä pidätte! :D + Anteeksi kun Alfred on aika OOC, tässä se vaan oli aika vaikea saada hahmoonsa juonen takia (koska olen vielä amatööri kirjoittaja)… Njoo.

~ Fever ~ 

Sairaalan katto oli väriltään harmahtavanvalkoinen. Siinä oli muutamia pieniä halkeamia ja lohkeamia, eikä se muutenkaan ollut mikään kaunein asia maailmassa. Silti sitä pysähtyi useasti yön aikana tuijottamaan, kun ei ollut muutakaan tekemistä, eikä uni tullut.

Arthur oli nyt kolmatta yötään sairaalassa. Jo useita viikkoja kestänyt, erittäin korkea kuume oli vihdoin vienyt voiton ja hän oli menettänyt tajuntansa kolme päivää sitten, jossain neljänkymmenenyhden lämpöasteen tienoilla.

Arthur huokaisi ärtyneesti, ummisti silmänsä ja kääntyi selältään kyljelleen. Hänen lihaksensa alkoivat heti protestoimaan kovaäänisesti – kuume oli inhottava asia, se sai taudinkantajan tuntemaan kuin hänen jokainen lihaksensa olisi yhtäkkiä kääntynyt häntä vastaan. Vihreät, vieraantuntuiset sairaalavaatteet hankasivat vasten britin polttavaa, hikistä ihoa ja peitto hänen päällään tuntui epäluonnollisen pumpuliselta. Arthur inhosi sairaaloita – varsinkin jos sattui itse joutumaan sinne potilaaksi. Kerran, hänen ollessa vielä pikkupoika, häneltä oli kipsattu jalka, hänen kaaduttuaan pyörällä. Silloinkin hän oli joutunut viettämään sairaalassa yhden yön. Hän muisti selkäesti, kuinka hän oli itkenyt niin kauan yksisarvispehmolelunsa puuttumista, että hänen äidilleen oltiin soitettu asiasta ja tämä oli joutunut lähtemään keskellä yötä hyvin pitkän matkan päästä tuomaan pojalle unileluaan.

Nyt Arthur oli kaksikymmentäkolmevuotias, ja kaipasi edelleen Herra Yksisarvista. Mutta tällä kertaa ei ollut ketään, joka olisi voinut tuoda sen hänelle – hänen äitinsä oli kuollut puoli vuotta sitten ja kaikki hänen veljensä asuivat nykyään eri puolilla Brittein saaria. Hänen Lontoossa asuva isänsäkin oli tällä hetkellä työmatkalla Sveitsissä.

Mutta harvinaisen korkea kuume ja Herra Yksisarvisen puuttuminen eivät käsittäneet vielä kaikkia hänen ongelmiaan täällä sairaalassa. Ja kolmas ongelma oli ehdottomasti hänen henkilökohtainen inhokkinsa. Oli nimittäin eräs… eräs lääkäri. Arthur tunsi poskiensa punan syvenevän entisestään (kuume oli saanut hänen kasvonsa helottamaan aika tavalla). Joka tapauksessa, hän oli tavannut tämän nuoren mieslääkärin ensimmäisenä päivänään sairaalasta – hän oli ollut ensimmäinen asia, minkä Arthur oli herättyään nähnyt. Maantienväriset hiukset ja taivaansiniset silmät, joita kehystivät silmälasit. Ne olivat syöpyneet Arthurin mieleen oitis. Lääkärin nimikyltissä oli lukenut Alfred Jones, ja Arthur oli pian saanut hieman ärsyttävästä amerikkalaisaksentista ja lyhyestä juttutuokiosta selville, että mies tosiaankin oli kotoisin Yhdysvalloista. Tavallisesti Arthur ei voinut sietää amerikkalaisia, olihan hän kunnon britti ja vahvasti sitä mieltä, että mokomat jenkit olivat pilanneet heidän kauniin kielensä… mutta tämä mies… Arthur yritti jankuttaa itselleen, että hänen tiuhat sydämenlyöntinsä Alfredin läsnäollessa johtuivat vain korkeasta kuumeesta, samoin kuin kasvojen kuumotus, mutta oli jo toisena päivänä joutunut myöntämään itselleen tässä käyneen niinkin kurjasti, että hän oli onnistunut retkahtamaan täysin lääkäriinsä. Arthur oli tiennyt jo ikuisuuden pitävänsä miehistä, mutta että omaan lääkäriin? Ei, ei, ajatus tuntui täysin väärältä. Sitä paitsi, Alfred varmaankin oli täysin hetero…

Silti, Arthur ei voinut olla huomaamatta joitain pieniä seikkoja; sitä kuinka Alfred, aina Arthurin kuumetta mitatessaan, sattui vahingossa koskettamaan jotakin kohtaa britin paljaasta ihosta, tai sitä, kuinka hän saattoi jäädä vain tuijottamaan hetkeksi potilastaan, ennen kuin käänsi äkkiä katseensa muualle ja poistui nopeasti huoneesta. Tai sitä, kuinka hänellä oli kahtena viimeisimpänä päivänä ollut tapana jäädä juttelemaan pitäksikin aikaa Arthurin kanssa, ja kuinka heidän juttelunsa tuntuivat aina etenevän hieman persoonallisempiin asioihin kuin britin fyysinen hyvinvointi.

Hiljainen koputus ovelta sai Arthurin hätkähtämään säikähdyksestä. Nopeasti hän veti peiton korviinsa ja puristi hetki sitten jälleen avautuneet silmänsä tiukasti kiinni. Hän kuuli huoneen oven avautuvan ja sulkeutuvan, jonka jälkeen askeleet täyttivät muuten täysin hiljaisen sairaalahuoneen (Arthur oli onnekas, kun ei ollut saanut kuorsaavaa huonetoveria, vaikkakaan sillä ei olisi ollut kauheasti merkitystä, sillä eihän hän muutenkaan saanut unta juuri ollenkaan). Hetken päästä hän kuuli käden siirtävän sänkyään kiertäviä verhoja syrjään. Hän tunsi pulssinsa kiihtyvän – ei kai tulija vain ollut – ?

”Herra Kirkland… anteeksi häiriöni, mutta oletteko te hereillä…?”

Jumalauta. Sydämensykkeiden kiihtyessä Arthur pani merkille sukunimen käytön ja kohteliaan puhetavan – näitä Alfred käytti yleensä vain, jos läsnä oli muita ihmisiä, jos hän ei ollut varma, oliko Arthur unessa vai ei tai jossain muussa vastaavassa tilanteessa.

Arthur inahti tukahtuneesti tyynyynsä, ilmoittaen tällä tavoin, että kyllä, hän oli hereillä. Hän saattoi lähes kuulla Alfredin suupielten kääntyvän hieman typerään, mutta britin mielestä niin kovin hurmaavaan virneeseen. Mitähän virneelle tapahtuisi, jos hän painaisi kapeat huulensa sen päälle – ei, ei, EI! Jälleen Arthur halusi tappaa itsensä ajatustensa takia.

”Sepä hyvä”, Alfred sanoi hiljaisella äänellä, ”tulin nimittäin… um… mittaamaan kuumeesi. Kuten hyvin tiedät, se ei ole laskenut, ja me alamme ja huolestumaan toden teolla. Joten saan – uh – joudun – eh – joudumme tästedes käydä mittaamassa sen vähintään kerran yössä, tarkkailun vuoksi. Toivottavasti se ei haittaa sinua suuresti, tämä on aika välttämätöntä.”
”Ihan niin kuin minä muutenkaan saisin unta…” Arthur mumisi puoliääneen.
”Sitä minäkin!” Alfred hihkaisi ja lähti kävelemään kohti Arthurin tyynypäätyä. Britti piti edelleen silmiään tiukasti kiinni, vaikka unen teeskenteleminen ei ollutkaan enää tarpeen. Hän kuuli kuinka Alfred hilasi tuolin Arthurin viereen.

”Arthur… um, millainen olo sinulla on?” amerikkalainen kysyi. Arthur pisti merkille etunimen äkillisen käytön, ennen kuin vastasi mumisten:
”Kuumeinen. Joka paikkaa särkee ja… ja ajatuksia on vähän vaikea pitää kasassa…”
Viimeksimainittu oli puoliksi totta. Britti pystyi säilyttämään ajatuksensa kuumeessa kohtalaisen hyvin, mutta kun Alfred oli läsnä…
”Eli vointisi ei ole yhtään parantunut…” Alfred huokaisi ja nousi seisomaan. ”No, jos ette pane pahaksenne, minä mittaan nyt sen kuumeesi…”

Ja ennen kuin Arthur ehti sanoa mitään, hänen peittonsa oli jo siirretty syrjään ja hän tunsi Alfredin erittäin viileän käden pujahtavan paitansa alle. Hänen huuliltaan karkasi tukahtunut vinkaisu, voihkaisu, jonka hän olisi halunnut toivottomasti vetää takaisin sillä samaisella sekunnilla.
”H-herra Jones, mitä sinä ­–?”
”Uh, anteeksi… olen lääkäri ja tämä on lääkärin velvollisuus…” Britti saattoi kuulla jonkun tukahdutetun tunteen lääkärinsä äänessä.
”Voit muuten kutsua minua ihan Alfrediksi”, hän lisäsi. Tällä kertaa hänen äänensä oli jo melkein tavallinen.

Arthur puri hampaansa tiukasti yhteen. Hän ei vain voinut sille mitään. Sille, että Alfredin viileä kosketus tuntui yksinkertaistettuna taivaalliselta hänen polttavaa ihoaan vasten, vaikkakin se sai luonnollisesti kuumeisen ihon aristamaan aika tavalla; sille, että kosketus sai hänen sydämensä moukaroimaan hänen rinnassaan varmaankin jo epäterveellisellä nopeudella; sille, että hän halusi epätoivoisesti lisää. Mutta hän tiesi, ettei hän tulisi saamaan. Vaikkakin sietämätön kihelmöinti hänen alemmissa alueissaan ei suostunut uskomaan tätä surullista faktaa.

Eikä Arthur voinut olla huomaamatta, että Alfredin käsi pysyi hänen paitansa alla erittäin pitkään. Kesti epätavallisen kauan, ennen kuin hän sai edes asetettua kylmän kuumemittarin Arthurin kainaloon (britti ei pitänyt sen kylmyydestä ollenkaan, se oli täysin toista kuin Alfredin pehmeät kädet), ja senkin jälkeen kesti hetki, että hän veti kätensä pois britin paidan alta. Arthur tukahdutti harmistuneen inahduksen kosketuksen kadotessa. Hyvin lyhyen ajan päästä käsi kuitenkin palasi, kun kuumemittari piippasi ja se voitiin ottaa pois. Tälläkin kerralla käsi pysyi paidan alla suhteellisen kauan. Kun se taas poistui, Arthur pisti taas erään asian merkille: hänen paitansa oli mennyt kurttuun silloin, kun Alfred oli laittanut kuumemittarin paikoilleen, eikä amerikkalainen ollut vieläkään suoristanut sitä. Arthur päätti jättää paidan ylös.

”39,6… miten ihmeessä sinä pystyt edes puhumaan selkeästi?” Alfred kysyi, kohottaen mitä luultavimmin toista kulmaansa. Arthur yritti kohauttaa olkapäitään, mutta onnistui siinä makuullaan ja lihassärkyjensä keskellä säälittävästi. Alfred naurahti.
”Haluatko kuumelääkettä?” hän kysyi. Britti mietti hetken, ennen kuin nyökkäsi.

Alfred poistui hetkeksi Arthurin sängyn verhojen toiselle puolelle. Hetken päästä hän palasi kuumelääketakapselin ja vesilasillisen kera.
”Pystytkö sinä mitenkään nousemaan ylös?” hän kysyi. ”Ei muuten, mutta vettä on aika vaikea juoda makuuasennossa…”
Arthur yritti nousta istumaan, mutta tunsi pian huimausta ja suunnatonta kipua päässään, joten palautui heti takaisin makuuasentoon, voihkien.
”En minä pysty…” hän mumisi. ”Anteeksi, huimaa liikaa…”
”Um, okei…” Alfred vaikutti hieman neuvottomalta. ”No… haluatko, että autan sinua…?”
Arthur nyökkäsi voimattomana. Alfred istahti Arthurin sängyn reunalle, jonka jälkeen vei varovaisesti kätensä potilaansa pään alle ja nosti sitä hieman ylemmäs. Hän työnsi lääkekapselin Arhturin huulien välistä hänen suuhunsa – britti värähti tuntiessaan Alfredin sormien koskettavan hänen huuliaan – ja alkoi juottaa häntä hyvin hitaasti, päästäen lasista hänen suuhunsa vain pieniä hörppyjä kerrallaan.

Kun lasi oli viimein tyhjä, Alfred laski sen hitaasti yöpöydälle, muttei vienyt kättään pois Arthurin pään alta. He tuijottivat pitkään toisiaan silmiin, lääkäri ja potilas, kasvot hyvin lähellä toisiaan. Alfredin huulet näyttivät hämärässä huoneessa niin kovin, kovin houkuttelevilta ja Arthur pelkäsi pahoin, että hänen itsehillintä pettäisi aivan pian…

Mutta ennen kuin näin oli päässyt käymään, Alfred käänsikin katseensa sivulle.

”Minun pitäisi kai mennä nyt”, hän sanoi hieman vaivaantuneella äänellä, hieraisten niskaansa. Hän alkoi nousta hitaasti ylös. Ei, Arhtur parahti mielessään, älä mene. Ja vaikka Arthur ei ollutkaan aikonut tehdä niin, hän tajusi pian nousseensa istumaan – sanoinkuvaamattomasta huimauksesta ja miljoonasta huutavasta lihaksesta huolimatta – ja kiertäneensä käsivartensa takaapäin lähtöä tekevän Alfredin vyötärön ympärille.

”Arthur…?” Alfred kysyi varovaisesti.
”Älä mene…” Arthur kuiskasi äskeiset ajatuksensa ääneen. ”Älä mene… ole kiltti… minä… minä haluan… minä tarvitsen…”
Alfred kääntyi hitaasti ympäri. ”Mitä sinä tarvitset…?” hän kysyi.
”…Alfred”, Arthur voihkaisi ja tiukensi otettaan lääkärinsä vyötäröstä. Alfred tarttui häntä hellästi harteista ja pakotti hänet takaisin makuuasentoon, mutta sen sijaan että olisi lähtenyt, hän kumartuikin Arthurin ylle, nostaen toisen polvensa sängylle. Heidän otsansa lähes koskettivat toisiaan.
”Mitä sinä tarvitset, Arthur?” hän kysyi vakavalla äänellä, pyyhkäisten muutaman vaalean hiussuortuvan pois Arthurin kirkkaanvihreiden, laajentuneiden silmien edestä.
”Lääkärin”, Arthur vastasi hiljaa, pujottaen kapeat käsivartensa Alfredin niskan taakse. ”Minulla taitaa olla eräs harvinaisen vakava ja hyvin, hyvin sitkeä tauti, jolle en löydä parannuskeinoa. Sitä kutsutaan tietääkseni rakkaudeksi ensi silmäyksellä.”

Hetken aikaa, Alfredin kasvojen lähentyessä huomattavasti potilaansa kasvoja, he tuntuivat hengittävän samaa ilmaa. Samaa kuumeista ilmaa, johon oli sekoittunut suuresti suunnaton halu ja joukko ajatuksia, jotka pyörivät tismalleen samaa rataa. Sitten kaikki ajatukset katosivat, kun heidän kuumat huulensa painautuivat kiihkeästi toisiaan vasten.

Tämähän on kaikkien luonnonlakien vastaista… Arthur ajatteli heikosti, tuntiessaan Alfredin pujottavan kielensä hänen suuhunsa. Lääkäri suutelemassa potilastaan… kuinkahan monta miljoonaa basillia me nytkin vaihdamme…? Ja mistä vetoa, että hänellä on ensi viikolla tämä sama tautui kuin minulla? Mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä…? Ei ainakaan nyt.
Britti tunsi voihkaisun karkaavan jälleen huuliltaan, kun Alfredin käsi eksyi taas tunnustelemaan hänen ihoaan. Tällä kertaa kuitenkin kädellä oli täysin rehellinen syy jäädä viivyttelemään. Sen jokainen liike oli täyttä paratiisia Arthurille.

Sängyn narahti hiljaa, kun Alfred kiipesi sille kokonaan. Hänen sängyn reunalla jo valmiiksi ollut jalka teki tilaa toiselle ja siirtyi – voi hyvä luoja, hänen polvensa – voi taivas, voi h–

”A-Alfred…!” Arthur inahti heikosti, pitkän suudelman loputtua, ja tarrasi lujasti amerikkalaisen valkoiseen lääkärintakkiin. Alfred siirsi edelleen nenällään olevat lasinsa otsalleen ja hengitti raskaasti. Hän painoi otsansa Arhturin tulikuuman otsan päälle ja he katsoivat taas toisiaan silmiin. Sitten he molemmat näyttivät tajuavan, missä he olivat ja mitä oli tapahtunut.

”A-a-a-anteeksi t-tuhannesti!” Alfred änkytti silmät levinneinä, ”M-minä… minun olisi p-pitänyt pitää itsehillintäni paremmin k-kurissa – anteeksi – anteeksi –” Hän yritti nousta seisomaan, mutta Arthur piti tiukasti kiinni hänen takistaan.
”E-ei se mitään…” hän mumisi, ”Tai siis… minähän se tässä aloitin… anteeksi…” Britti tuijotti Alfredia tiiviisti silmiin, kasvot kirkkaanpunaisina, silmät tuikkien ja muutama hikipisara otsalla kimmeltäen.
”Sinä siis…” Alfred aloitti hitaasti, laskien kätensä varovaisesti potilaansa sydänalalle, keräten henkeä vetäen ilmeisesti rohkeutta asiansa sanomiseen, ”T-tunnetko sinäkin sitten… samoin kuin minä… vai onko tämä pelkkää kuumehouretta…?” Hän puraisi huultaan hermostuneena, punastuneena, jännittyneenä, peloissaan.
”Ei tämä ole kuumehouretta…” Arthur kuisasi. ”Kuten jo sanoin, taisin juuri muutama päivä sitten sairastua tautiin, jonka nimi on 'rakkautta ensi silmäyksellä'…”
Alfred päästi huuliltaan pienen, huojentuneen ja ehkä hieman epäuskoisenkin naurahduksen. ”Heh, hassua… minusta nimittäin tuntuu, että minä olen saanut sen tismalleen saman taudin… vieläpä samana päivänä… Sainkohan minä sen sinulta, vai saitko sinä sen minulta?”
Arthur mietti hetken, ennen kuin vastasi virnistäen:
”Me molemmat taisimme tartuttaa sen toisillemme.”

~ The End ~

Lopullisuus (Spamano, SpaBel, oneshot)

Nimi: Lopullisuus

Kirjoittaja: Tuuni

Fandom: Axis Powers Hetalia

Paritus: Spamano (Espanja/Romano, Antonio/Lovino), SpaBel (Espanja/Belgia)

Ikäraja: K-13/T (kiroilun ja angstin vuoksi)

Genre: Angst, romantiikka, slash & het, oneshot, AU

Varoitukset: Runsaasti kiroilua ja angstia, saattaa saada herkimmät itkemään.

Summary: Tänään kaikki muuttuu lopulliseksi.

A/N: Ensinnäkin: ANTEEKSI. Anteeksi etten oo päivittäny Farewell, Realitya. D: Voin kuitenki melkein luvata, että tällä viikolla saatte uuden luvun käsiinne, kun mulla on nyt kuitenkin hiihtoloma ja sitä rataa. Nyt sitten tähän ficciin: teillä ei oo mitään hajua, kuinka VAIKEA tää oli kirjottaa. Ja syynä ei ole angstin määrä (tai no ehkä ihan pikkusen, mutta tykkään rääkätä hahmoja [muistakaa tämä tulevaisuudessa ja varautukaa]), vaan paritus. Koska Spamano sattuu olemaan OTP:ni ja SpaBel… gah, vihaan sitä paritusta liikaa. Aivan liikaa. Mulla ei siis ole mitään Belgiaa vastaan, mutta en vaan kestä SpaBeliä. Joten tää oli todella vaikea kirjottaa, varsinki ku kuunteli taustalla vaikka mitä angstimusaa joka sai Lovinon tunteet ikään ku vahvistumaan mun päässä. .__. Vielä Espanjan ja Belgian nimiin: Antoniolla nyt on ihan virallinen ihmisnimi, mutta koska hänen sukunimensä on Fernandez Carriedo, piti mun sitten vielä lisätä sinne tuo toinen nimi, joka omasta mielestäni sopii hänelle. :D Belgian nimi on kokonaan itse keksitty (tai no googlailtu yleisäi belgialaisia etu- ja sukunimiä), Anria olen nyt hänen etunimenään käyttänyt jo pienen ikuisuuden, sekä ficcien että roolipelauksen maailmassa. Joop. Hyviä lukuhetkiä.

Lopullisuus

Herätyskellon alkaessa piristä Lovino alkaa pikkuhiljaa herätä levottomasta unestaan, ja hän miettii, miksi häntä kuvottaa tällä tavalla. Hän muistaa valvoneensa hyvin pitkään – ensin hotellihuoneensa pöydän ääressä, sitten tässä vieraassa sängyssä, josta hän on nyt heräämässä. Hän katsoo kelloa. Se näyttää kuutta. Hän muistaa valvoneensa ainakin viiteen. Mahtavaa. Mutta miksi hän edes valvoi?

Sitten hän muistaa. Ja heti kun hän on muistanut, hän ei haluakaan muistaa.

Tänään ovat Antonion ja Anrin häät. Tänään nuo kaksi antavat toisilleen sormukset, joiden antoa Lovino ei olisi koskaan halunnut olla todistamassa. Tänään Antonio tulee antamaan Anrille sen lähes sataprosenttisesti kaiken lopullistavan suudelman, jonkalaista Lovino ei koskaan olisi halunnut nähdä painettavan sen naisen huulille sen miehen toimesta. Tänään kaikki muuttuu niin tuskallisen – niin helvetillisen lopulliseksi, että Lovino meinaa jo murtua siihen paikkaan, hänen hotellihuoneensa sänkyyn, ennen kuin hän on edes päässyt aloittamaan tätä hirvittävää, lopullista päivää.

Lovino makaa jonkin aikaa sängyssä, liikkumattomana, ilmeettömät silmät kattoa tapittaen. Sitten hän muistaa, että hänen pitäisi nousta. Hänen pitäisi valmistautua. Fyysisesti vai henkisesti? Varmaankin molemmilla tavoin.

Italialaismies nousee vaikertaen sängystä, hakee hammasharjansa matkalaukustaan ja laahustaa vessaan. Hampaita harjatessaan hän ei voi muuta kuin katsoa kuvajaistaan vessan peilistä inhota itseään. Miksi, voi miksi, ei hän voi kelvata Antoniolle? Hänen mieleensä tulee miljoona syytä. Esimerkiksi, hän on epäkohtelias, kärttyisä, agressiivinen, heikkohermoinen, kiroilee aivan liikaa eikä pidä julkisista huomionosoituksista sitten pätkääkään. Ja tietenkin oleellisin asia: hän on mies. Ja ehkä Antonio vain sattuu pitämään enemmän vaaleaveriköistä. Hän haroo tukkaansa ja vetäisee sitä niin, että hänen käteensä jää pieni tuppo punaruskeita hiuksia. Hän huokaisee ja laittaa hammasharjan takaisin suojukseensa, raahaten itsensä vessasta takaisin hotellihuoneeseensa. Hän avaa vaatekaapin oven, jonne hän on eilen laittanut kaiken tänä päivänä tarvittavan, ja ottaa sieltä ensimmäisenä hienon, mustan puvun, jonka hän on silittänyt jo pari päivää sitten. Sen etutaskuun on kiinnitetty vaaleanpunainen tekoruusu. On niin helvetin epäreilua, että hänen pitää pukeutua parhaimpaan pukuunsa ja saada itsensä parhaimpaan kuntoon juuri sinä päivänä, kun hän vähiten sitä halusi tehdä. Hän olisi vain halunnut jäädä vuoteeseen, odottaa kenties tekstiviestiä veljeltään – Fratello, missä ihmeessä sinä olit? :( Antonio oli aivan paniikissa, mutta koska sinua ei vain kuulunut, hän päätti ottaa bestmanikseen Timin. Seremonia oli ihana! Antonio ja Anri näyttivät niin onnellisilta, etten voinut mitenkään pidätellä kyyneliä! Olen niin onnellinen heidän puolestaan, he ovat niin suloinen pari! Ja Anri näytti ihanalta mekossaan! Olisitpa ollut täällä. –, ehkä käydä hakemassa pullollinen viinaa jostain alkoholikaupasta ja hukuttaa itsensä alkoholin valheelliseen tunteettomuuteen… mutta ei. Hänen on mentävä – ei Anrin vuoksi. Antonion vuoksi.

Lovino ottaa kaapista myös valkoisen kauluspaidan, valkoiset sukat ja mustan kravatin, jossa on tasaisin välimatkoin pieniä, valkoisia kukkia. Mitähän kukkia ne ovat? Lovinolla ei ole harmainta aavistustakaan, mutta sieviä ne ovat. Antonio on antanut kyseisen kravatin hänelle hänen kahdeksantoistavuotissyntymäpäivälahjakseen. Se on hänen aarteensa. Hän huokaisee ja asettaa vaatteet sängylleen.

Bestman. Sellainen hän tulee tänään olemaan. Eikö ole hieman ironista, että tilaisuuden bestman tulee olemaan varmaan tapahtumasta katkerin ihminen maan päällä, vaikka juuri bestmanin pitäisi olla täydestä sydämestään onnellinen sulhon – ja morsiamen – puolesta? Ja Lovino tietää, että kyllähän hänen pitäisi olla onnellinen, kun hänen paras ystävänsä kautta aikain menee tänään naimisiin ja aloittaa siinä samalla perheenperustamisprojektin. Mutta se vain nyt on aika helvetin vaikeaa, kun hänen paras ystävänsä sattuu myös olemaan hänen elämänsä ainoa, mitä luultavimmin ikuisuuksiin kestävä, toivoton rakkaudenkohde. Hän on kuin pikkuruinen mustetahra Antonion vitivalkoisella kauluspaidalla hänen mustan pukunsa alla. Siellä se on ja siellä se pysyy, vaikka se onkin hyvin pieni. Mutta koska Antoniolla on puku päällä, mustetahra ei näy kenellekään, eikä kukaan saa edes tietää, että sellainen on siellä. Edes Antonio ei ole koskaan huomannut sitä. Tietenkään tällaista mustetahraa ei oikeasti ole olemassa, mutta se on Lovinon mielestä kerta kaikkiaan oivallinen vertauskuva tähän tilanteeseen.

Hän ottaa laukustaan palasen kuivahtanutta patonkia ja pullollisen laihaa appelsiinimehua. Hän oli eilen tiennyt vallan mainiosti, ettei hänellä tulisi tänään olemaan minkäänlaista halua hotellin aamupalatarjoiluun – itse asiassa, tämä kuiva leivänpala ja mehukin tekevät tiukkaa. Häntä oksettaa ajatus iltapäivällä odottavasta hääateriasta ja -kakusta. Hänen ei edes tee mieli maistaa mitään, mikä on tehty Anrin ja Antonion kunniaksi.

Syötyään Lovino alkaa hitaasti pukea vaatteita päälleen. Sukat ja housut jalkaan, kauluspaita päälle, napit kiinni, kravatti kaulaan, takki päälle, valmista. Hän etsii laukustaan hiusharjan ja tasoittelee sillä hieman sotkuista tukkaansa. Hän värähtää huomatessaan, että hänen silmänalusensa ovat erittäin mustat. Huokaisten hän ottaa esiin hyvin pienen pullon silmien alle laitettavaa meikkivoidetta, jonka Elizabeta on hänelle joskus antanut pahan päivän varalle. Välillä siitä on ollut suurtakin hyötyä. Hän katselee itseään kokovartalopeilistä. Hän suoristaa vaaleanpunaista ruusuaan, haroo hiuksiaan, oikaisee takkiaan ja housujaan, mutta mikään ei näytä oikealta. Hän ei näytä oikealta. Hän ei ole oikea. Anri on.

Hymyile, Lovino, hän ajattelee. Ajatus tuntuu vastenmieliseltä. Yritä edes. Sinun täytyy harjoitella. Vaikket varmasti antaisi tänä päivänä kenellekään yhtä ainutta aitoa hymyä – joita muutenkin harvemmin jakelet –, sinun täytyy teeskennellä uskottavasti. Bestman ei saa murjottaa. Sitä paitsi se satuttaisi Antoniota. Et halua satuttaa häntä, ethän? Niin, et todellakaan.

Noin puoli tuntia aikaa ajatusten ja voimien keräykseen, jonka jälkeen se on menoa.

”Hitto vie, Antonio, usko nyt. Näytät loistavalta.”

Antonio katsoo Lovinoa epävarmana.

”Oletko aivan varma?” hän kysyy. ”Aivan varma? Minun täytyy olla tänään täydellinen, mi amigo… tämän täydellisen päivän takia. Joten sano ihmeessä, jos minussa on jotain korjattavaa…”

Mutta kun sinussa ei ole mitään korjattavaa. Olet täydellinen, etkä pelkästään tänä 'täydellisenä' päivänä, vaan aina, joka hemmetin päivänä. Olet aina ollut.

Lovino huokaisee.

”Käännä vaikka ruusuasi tuossa takissasi, jos kerta niin kovasti haluat jotain korjata – ei kun oikeasti, Antonio, usko jo, olet täydellinen.” Hän empii hetken, ennen kuin sanoo hiljaa perään: ”Anri tulee rakastamaan sinua.”

Antonion kasvot sulavat hieman ujoon hymyyn. ”Jos kerta niin sanot… minä uskon sinua. Gracias, Lovino, olet ihana.”

Lovinon posket punehtuvat hyvin kevyesti ja hän kääntää katseensa pois. ”Paskiainen, olisi parasta uskoa…” hän mumisee. Antonio naurahtaa.

”Kyllä minä uskon.”

Ja hän kietaisee kätensä Lovinon kaulan ympärille. Italialainen tuntee kasvojensa kuumenevan ja sydämensä alkaavan hakkaamaan tavallista reilusti nopeammin. Tässä ei ole mitään uutta. Yleensä Lovino nauttii täysin siemauksin tällaisesta läheisyydestä espanjalaismiehen kanssa, mutta nyt se tuntuu vain vieraalta ja väärältä. Hän tietää, ettei tässä ole mitään takana, ja se sattuu. Tämä on pelkkä halaus, joita vaihtelevat ihmiset, jotka ovat toisilleen läheisiä, mutta eivät siinä mielessä. Lovino taputtaa kömpelösti Antonion selkää.

”Se menee varmasti ihan hemmetin hyvin, usko. Jos pelkäät, että jokin menee pahasti pieleen, niin silloin se myös aika varmasti menee. Ole vain yhtä idioottimaisen positiivinen niin kuin aina.”

Antonio nyökkää ja rutistaa Lovinoa tiukemmin vasten itseään.

”Kiitos, että olet olemassa”, hän kuiskaa. Italialainen joutuu taistelemaan ankarasti kyyneleitä vastaan.

On tullut aika – enää muutama minuutti lopullisuuteen. Hän ja Antonio seisovat jo alttarin ääressä, Anria odottaen. Sydän Lovinon rinnassa tykyttää tuskallisen nopeasti, hänen otsansa on hiessä ja hän tahtoo ajan kuluvan reilusti hitaammin. Voi kunpa hän vain pääsisi takaisin lapsuuteensa, jolloin kumpikaan heistä ei vielä edes tuntenut Anria. Voi kunpa hän saisi livahtaa taas takaisin niihin huolettomiin kesäpäiviin, jotka hän sai viettää Antonion kanssa yhdessä. Ne olivat hänen elämänsä onnellisinta aikaa. Mutta vaikka hän saisikin palata takaisin historiaan, tulisi kuitenkin jossain vaiheessa taas vastaan lukio, josta kaikki olikin lähtenyt alamäkeen, kun Antonio ja Anri olivat tutustuneet. Ja rakastuneet. Lovino oli ajatellut sen olevan luultavasti vain nopea suhde, joka loppuisi muutaman kuukauden kuluttua. Mutta nyt he molemmat ovat kaksikymmentäkuusi, eikä kymmenessä vuodessa ole tapahtunut mitään muutosta, joka olisi ilahduttanut Lovinoa.

Italialainen huomaa eksyneenä täysin omiin ajatuksiinsa. Ei kai hän vain näyttänyt poissaolevalta äsken? Hän valpastaa äkkiä katseensa ja siirtää sen kirkon oville. Juuri ajoissa, sillä heti seuraavalla sekunnilla raskas puuovi narahtaa ja alkaa avautua. Ja sitten alkaa musiikki soida ja Anri astuu isänsä kanssa sisälle valtavaan tilaan, keräten oitis kaikki katseet itseensä.

Ja Anri on kaunis, se Lovinon on pakko myöntää. Vaaleat hiukset on kietaistu monimutkaiselle nutturalle naisen takaraivoon, läpinäkyvä huntu on pitkä ja valkoinen, helmin koristeltu mekko laahaa pitkin kirkon kiiltävää lattiaa. Hänen kirkas hymynsä tuntuu valaisevan koko huoneen. Vain Lovinon kasvot jäävät varjoon.

Antonio näyttää häkeltyneen täysin tulevan morsiamensa kauneudesta. Lovino ei voi olla ajattelematta, kuinka helvetin suloinen tuo häkeltynyt hymy onkaan.

Aivan liian pian Anri on jo heidän luonaan. Nainen asettuu Antonion viereen ja he suovat toisilleen niin etovan rakastavat hymyt, että Lovino yökkää henkisesti. Tosin, jos hän olisi Anrin tilalla, hän olisi hetkessä muuttunut sulaksi vahaksi Antonion rakastavan katseen alla.

Sitten pappi alkaa puhua. Vanhan miehen sanat lipuvat ohitse Lovinon korvien kuin niitä ei olisikaan. Häneltä menee niin paljon energiaa vain hymyn ja hänen itsensä koossa pitämiseen, että hän vaivoin pystyy keskittymään mihinkään. Hän pelkää, että jos hän yrittää saada jotain selkoa papin sanoista, hän ymmärtäisi sataprosenttisesti niiden merkityksen. Hän ei halua ymmärtää.

Pappi puhuu pitkään. Lovino muistaa olleensa lapsena monissa häissä. Hän aina ajatteli, miten pappi puhui aivan tuskastuttavan pitäkän, eikä hän koskaan meinannut jaksaa kuunnella koko sepustusta. Mutta nyt puhe on ohi yllättävän nopeasti. Ja hiljalleen Lovino alkaa tajuta, että seuraavat sanat tulevat murskaamaan hänet lopullisesti. Eikä hän mitenkään voi olla kuulematta niitä.

”Anri Eline Livina Peeters. Tahdotko sinä ottaa Antonio Leonardo Fernandez Carriedon aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa?

”Tahdon.”

”Antonio Leonardo Fernandez Carriedo. Tahdotko sinä ottaa Anri Eline Livina Peetersin vaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa?”

”Tahdon.”

Siinä se nyt on. Lovinon kädet tärisevät ja nyt jos koskaan hänen on vaikea pitää maskia yllä. Voi kunpa hän ei olisi lupautunut bestmaniksi… Francis olisi varmasti suoriutunut tehtävästä erinomaisesti – reilusti paremmin kuin hän, sillä ranskalaismies sentään on oikeasti onnellinen Antonion puolesta…

Silloin hän tajuaa, että hänenhän täytyy nyt antaa sormus Antoniolle. Kun hän kaivaa pienen samettirasian takkinsa taskusta ja ojentaa sen ystävälleen, hän toivoo, ettei espanjalainen huomaa hänen täriseviä käsiään.

Kultainen sormus välkähtää kirkon suurista ikkunoista tulvivassa auringonvalossa, kun se nostetaan ulos rasiasta. Kuin hidastettuna Lovino näkee sen kulkevan Antonion käsissä ilman halki kohti Anrin vasenta nimetöntä. Kun se viimein kiertyy belgialaisnaisen kapean sormen ympärille, tuntee Lovino ilman pakenevan keuhkoistaan. Hän ei saa millään vedettyä happea, vaikka kuinka yrittää. Vai yrittääkö?

”Julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi. Voitte suudella.”

Ja he suutelevat. Suutelevat pitkään, suutelevat hartaasti, suutelevat rakastavasti. Suutelevat lopullisesti. Molempien kasvoilla karehtii lähes ylitsevuotavan onnellinen ilme – niin onnellinen, että sitä on vaikea käsittää, ellei ole itse sitä todistamassa. Lovino yrittää jankuttaa itselleen, ettei hän voi tilanteelle mitään, ja että Antonion onnellisuus pitäisi olla hänelle ensisijaista, mutta hän ei pysty. Sillä nyt jokainen pieninkin, mikroskooppinen toivonhiukkanen on hävitetty, kaikki on mennyttä, eikä Lovino tunne voivansa enää elää. Onko vaarallista rakastaa jotain liikaa? Onpa hyvinkin. Varsinkin, jos ei saa tunteilleen vastakaikua. Sehän nyt on itsestäänselvä fakta.

Hän katsahtaa penkkirivistöjen suuntaan ja tunnistaa sieltä heti monta tuttua kasvoa. Tuolla istuvat Arthur ja Alfred, molemmilla leveät hymyt kasvoillaan. He istuvat hyvin lähekkäin, ikään kuin nojaisivat toisiinsa. Oikealla, toiseksi etummaisella rivillä, istuu Lovinon veli Feliciano. Hänkin hymyilee autuaasti, pyyhkien valkoisella kangasnenäliinassa luultavasti liikutuksenkyyneleiden kasteltemia kasvojaan. Hänen toinen kätensä on kietoutunut tiukasti saksalaisen perunapaskiais-Ludwigin käsivarren ympärille. Lovino katsoo kuinka Ludwig vetää Felicianon kainaloonsa ja suukottaa hyvin nopeasti yhden kyyneleen pois pienen italialaisensa poskelta, tarkastaen sitten heti punastuneena ympärilleen, ettei kukaan nähnyt tai ainakaan kummeksunut. Kun juuri kukaan ei ole tuntunut kiinnittäneen heihin mitään huomiota, sillä heidän katseensa ovat uunituoreessa hääparissa, Ludwig huokaisee ja antaa Felicianolle varovaisen hymyn. He molemmat tietävät, että heillä tulee olemaan tämä sama edessä kohtalaisen pian.

Hääpari alkaa hiljalleen kävellä kohti kirkon ovia. Heidän käsivartensa ovat kietoutuneet yhteen ja he tuntuvat nojaavan toisiinsa kevyesti. Häävieraavat hurraavat ja Lovino yrittää muodostaa kasvoilleen mahdollisimman uskottavaa hymyä. Hän onnistuu siinä kiitettävästi.

Häävieraat alkavat poistua kirkosta, aikeenaan mennä katsomaan kuinka hääpari lähtee punaisella Ferrarillaan kohti paikkaa, missä juhlat vietetään. Lovinon punaisella Ferrarilla. Lovino seisoo hetken aikaa paikallaan, ennen kuin alkaa itsekin hiljaisena laahustaa ulos kirkosta. Hänen olonsa on täysin ontto. Antonio ja Anri ovat naimisissa, eikä mikään tule muuttumaan. Niin kovin yksinkertaista, mutta silti niin kovin vaikea käsittää.

Kirkon ovilla kaikki ovat jo heittelemässä riisiä hääparin päälle. Antonio ja Anri nauravat, häävieraat hurraavat ja iloitsevat, kaikki ovat niin onnellisia. Lovino ottaa käteensä kourallisen riisiä ja heittää sen hääparin päälle (oikeastaan hän tähtää vain Antonioon, mutta sitä sattuu lentämään vähän Anrinkin hiuksiin), sillä näyttäisi varmasti hieman epäilyttävä, jos bestman vain seisoisi sivussa lähes kuolleen näköisenä. Hän kävelee hääparin perässä hänen autolleen ja katsoo, kuinka Anri kerää hameenhelmansa nyrkkeihinsä astuessaan sisälle avoautoon. Kun Antonio istuutuu alas (Franciksen istuessa jo ratissa), espanjalainen kääntää äkkiä katseensa Lovinoon ja hymyilee autuaasti. Lovino yrittää parhaansa mukaan vastata hymyyn mahdollisimman uskottavasti. Antonion huulet muodostavat äänettömän kiitoksen, johon Lovino vain huiskauttaa kättään ja hymyilee nyt jo melkein aidosti – tosin, jos Antonio olisi vain vähän tarkkasilmäisempi ihminen kuin mitä on, hän saattaisi erottaa sen kaiken katkeruuden, mitä hymyyn kätkeytyy. Mutta Antonio ei huomaa. He nyökkäävät toisilleen ja pian auto huristaakin jo pois, kovaäänisten hurrausten saattelemana.

”Mahtoi olla vaikeaa.”

Lovino hätkähtää ja katsoo sivulleen. Siinä seisoo Elizabeta, hänen pitkäaikainen ystävänsä ja ainoa ihminen, joka hänen itsensä lisäksi tietää hänen toivottomasta rakkaudestaan. Elizabeta ymmärtää ja hänelle on helppo valittaa tuskastaan, mutta nyt jos koskaan hän vähiten kaipaa unkarilaisen sääliä.

”Älä edes mainitse”, Lovino murahtaa ja kääntää katseensa sinne, minne Ferrari on juuri äsken hävinnyt.

”Voi Lovino…” Elizabeta kuiskaa, sääli silmissä kimaltaen, kun hän kiertää käsivartensa Lovinon ympärille.

”Minä en kaipaa sääliäsi… se ei auta. Tämä on minun oma ongelmani”, italialainen sanoo hiljaa, ääni katkeruutta ja itseinhoa tihkuen.

”Ehkä ei, mutta… voi kultapieni… kunpa voisin helpottaa oloasi…”

”Mutta kun et voi.” Lovino katsoo naista tuimasti. ”Äläkä kutsu minua kultapieneksi, älä varsinkaan nyt.”

Elizabeta katsoo häntä taas hyvin säälivästi. Lovino ei kestä enää.

”Tiedätkö, kuinka helvetisti se satuttaa, kun hän rutistaa sinua sillä tavoin kuin aina rutistaa, ja sinun sydämesi on sillä hetkellä haljeta onnesta, liiasta rakastamisesta ja aivan liian nopeista sydämenlyönneistä, mutta hänelle se ei merkitse yhtään mitään sillä tavalla?” hän parahtaa, pitäen kuitenkin äänentasonsa hyvin matalana, etteivät muut huomaisi. Elizabeta hätäkhtää ja nielaisee.

”En tiedä, mutta voi ystävä rakas, et tiedäkään kuinka –”

”Älä”, Lovino inahtaa, puristaen silmänsä kiinni ja nostaen toisen kätensä ilmaan hiljentääkseen naisen. ”Älä.”

Elizabeta vaikenee. Hetken he molemmat tuijottavat tyhjyyteen. Lovino tuntee unkarilaisen käden taputtavan hellästi hänen selkäänsä. Ennen kuin italialainen ehtii hillitä itsensä, hänen huuliltaan karkaa säälittävä nyyhkäys.

”Elämä jatkuu, Lovino, muista se”, Elizabeta sanoo hiljaa, hymyillen varovaisen rohkaisevasti. ”Elämä jatkuu.”

”Teoriassa, kyllä. Muuten, ei”, Lovino mumisee tärisevällä äänellä. Hänen on vaikea uskoa, että hänen pitää pitää tänään vielä puhekin. Voi helvetin helvetti…

”Liz! Tule! Lähdetään!”

Se on Gilbert, Elizabetan poikaystävä, joka seisoo noin kymmenen metrin päässä heistä. Elizabeta puraisee huultaan ja antaa Lovinolle vielä yhden tiukan, rohkaisevan, lohduttavan halauksen. Gilbert katsoo heitä hieman kummissaan.

”Hei, Liz –”

”Joo joo, tullaan”, Elizabeta sanoo, ja siinä samassa hän on jo kipittänyt oman albiinonsa luokse ja jättänyt Lovinon yksin. Italialainen katsoo, kuinka Elizabetan ja Gilbertin sormet pujottautuvat toisiensa lomaan, kuinka he katsovat toisiaan lähes yhtä rakastavasti kuin Antonio ja Anri, kun he lähtevät kävelemään takaisin Gilbertin autolle. Rakkauden pölyä tuntuu leijuvan kaikkialla ilmassa, mutta Lovinon se vain jotenkin kummallisesti kiertää.

Lähtiessään hitaasti kävelemään Felicianon autolle, hän painaa kätensä rinnalleen. Hän tuntee pienet sydämenlyöntinsä, jotka yrittävät epätoivoisesti pitää hänet elossa, vaikka henkisesti hän tunteekin olevansa jo melkein kuollut. Hän tuntee myös paperinpalasen povitaskussaan, jossa on hänen puheensa. Se on hänen mielestään ihan hyvä, mutta kovin henkilökohtaisiin asioihin se ei kuitenkaan mene. Sillä jos menisi, hän tietäisi niitä julkisesti lukiessaan sortuvansa lopullisesti.

Finito

Fratello ~ veli (italiaa) (vaikka teoriassa tää ois pitänyt jättää kursivoimatta, koska itse viesti oli kursivoitu, päätin etten tee niin, koska tuskin nyt Feli tekstiviestiä kirjoittaessaan ”kursivoi” vieraskielisiä sanoja [ääh tää on niin vaikea selittää D: Toivottavasti tajutatte])

Mi amigo ~ ystäväni (espanjaa)

Gracias ~ kiitos (espanjaa)

A/N: Ai niin, mullahan ei ole juuri minkäänlaista muistikuvaa noista sepustuksista, mitä se pappi siinä selittää ja yhyh, joten sanokaa jos nuo pienetkin jutut, joita tuonne kirjotin, meni ihan väärin :'D Olin viimeks häissä jotain neljä vuotta sitten.

Farewell, Reality (USUK) – luku 1

Nimi: Farewell, Reality
Kirjoittaja: Tuuni
Fandom: Axis Powers Hetalia
Paritukset: USUK (Amerikka/Englanti, Alfred Arhtur), runsaasti sivuparituksia (mm. Spamano, GerIta, PruHun ja RoChu)
Genre: romantiikka, fantasia, draama, seikkailu, slash, AU
Ikäraja: K-13/T
Varoitukset: Kiroilua, kahden samaa sukupuolta edustavan välistä rakkautta, viittauksia aikuisteemoihin, väkivaltaa, verta, mahdollisesti kuolemaa ja kaikkea sellaista 

Tekijänoikeudet: Tämän ficin hahmot kuuluvat nerolle Hidekaz Himaruyalle, Hetalian jumalalle. Itse ficci kuuluu minulle.

Tiivistelmä: Alfred Jones on tuikitavallinen amerikkalainen lukijolaispoika. Eräänä iltana, matkallaan McDonald'sista kotiin, hän päättää veljensä pyynnöstä pistäytyä eräässä hieman mystisessä fantasiakirjakaupassa. Mutta mitä tapahtuukaan, kun erään erittäin kummallisen kirjan koukeroinen otsikko imaiseekin Alfredin äkkiarvaamatta mustiin syövereihinsä? Ja kohta amerikkalainen sylkäistäänkin maailmaan, jollaisesta hän ei olisi koskaan osannut edes uneksia. Ei unissaan, eikä edes pahimmissa painajaisissaan.

A/N: Täällä taas, tällä kertaa jatkoficin kanssa! Toivon koko sydämestäni, että saan jatkettua tämän loppuun asti (tai ainakin mahdollisimman pitäklle). Nimeä mietin, että onko se hyvä vai ihan kökkö, muttah… en tiiä. Katsotaan. Ainahan sen voi periaatteessa muuttaa… Betaa mulla ei vielä ole, joten joku, joka tuntee hallitsevansa hyvin kielioppiasiat, saa toki ilmottautua vapaaehtoiseksi. :3 En pure. Olkaa kilttejä ja kommentoikaa, kommentit auttaa mua jatkamaan. Mitähän vielä… ai niin, täällä on ainakin yksi pieni kirjoitusvirhe, mutta mulla ei ole hajuakaan missä se on, enkä jaksa alkaa ettimään. Joten, kirjoitusvirheistä saa toki ilmotella, vaikkei beta olisikaan. Danke. Ensimmäisestä luvusta vielä, että anteeksi lyhyys, tämän jälkeen vannon että pituus ja tapahtumarikkaus alkavat kasvamaan. Tämä on siis vähän niin kuin prologi. (Hei, katsokaas, päätin tällä kertaa laittaa nuo alkusepustusjutut suomeksi! :D)

1.

Tarupesä

”Neljä kerroshampurilaista kahdella isolla Coca-Colalla ja kaksilla isoilla ranskalaisilla, kiitos.”

Ehkä noin parikymppinen, mustatukkainen nainen McDonald'sin tiskin takana katsoi Alfredia hiukan epäileväisesti valtavien lasiensa takaa, ennen kuin kirjoitti Alfredin tilauksen vihkoonsa. Hän nyökkäsi ja kääntyi valmistelemaan tilausta. Alfred antoi hänen selälleen nopean Minä-olen-kasvava-nuori-miehenalku-eikä-siinä-pitäisi-olla-mitään-ongelmaa -ilmeen ja huokaisi sitten, nojaten kyynärpäillään tiskiin. Hänen kännykkänsä kello näytti seitsemää illalla. Amerikkalainen naputti kärsimättömänä oikean käden sormillan tiskin lasista pintaa ja katseli sumein silmin limsa-automaattia tiskin takana.

Vähän ajan päästä Alfred sai ateriansa, kiitti kassaneitiä ja poistui hampurilaispaikasta. Hän kaivoi Coca-Colansa paperikassista ja imaisi pillin kautta ison hörpyn tuota hapokasta sokerilitkua, jota hän niin kovin rakasti. Hän kääri punaista, valtavaa huppariaan tiukemmin ympärilleen, kylmän tuulen puhaltaessa hänen paitansa alle. Teoriassa oli talvi, mutta harvoinpa San Franciscossa oltiin nähty lunta – varsinkaan joulukuun alussa –, eikä tämäkään vuosi ollut minkäänlainen poikkeus.

Kotimatkallaan Alfred ohitti monenmonta kauppaa, joiden näyteikkunat oltiin jo koristeltu hyvin jouluisesti. Alfredista lumettomuus tuntui aika surulliselta, sillä hän oli muuttanut San Franciscoon vasta kolme kuukautta sitten, kun hänen isänsä oli mennyt uusiin naimisiin. Hän oli saanut veljen, Matthew'n, joka muistutti häntä niin epäluonnollisen paljon, että jotkut saattoivat joskus jopa sekoittaa tuoreet veljekset keskenään. Tästä kummallisuudesta huolimatta heissä ei ainakaan heidän tietääkseen ollut tippaakaan samaa verta. Alfred oli ennen asunut New Yorkissa, jossa valkea talvi oli lähes itsestäänselvää. Mutta vaikka lumettomuus oli ollut hankalaa Alfredille, hänen surunsa ei ollut ollut mitään verrattuna Matthew'n suruun. Alfred oli niitä ihmisiä, jotka tykkäsivät istua sisällä pelaamassa pelikonsoleilla lumen pyryttäessä ikkunan toisella puolen, kun taas Matthew oli päinvastainen – hän rakasti kaikkea talveen liittyvää; lunta, pakkasta, laskettelua ja etenkin jääkiekkoa. Joka tapauksessa, Alfredin oli vähän vaikea siirtyä kovin nopeasti joulumieleen, kun hänen lempi jouluelementtiään ei ollut nähtävillä missään lähistöllä.
Hänen kännykkänsä piippasi tekstiviestin merkiksi.

Al,

Voisitko käydä siinä eräässä kirjakaupassa, joka sijaitsee muutaman korttelin päässä siitä McDonald'sista, jossa käyt eniten. En tiedä oletko koskaan käynyt siinä kaupassa, kun et juuri näytä usein lukevan kirjoja, mutta uskon sinun tietävän, missä se sijaitsee. Tarvitsen äkkiä jonkun hyvän fantasiakirjan huomiseksi kouluun, olin aivan unohtanut. Joten jos vain voisit olla kiltti veli… arvostaisin sitä todella.

- Matt

Alfred huokaisi. Aivan, hän ei tosiaan ollut koskaan astunut siihen kauppaan, mutta kyllä hän sen sijainnin tiesi. Kauppa oli tunnettu laajasta fantasiakirjallisuusvalikoimastaan. Alfred kohautti olkiaan – mikäpä siinä, hän voisi vain kysyä myyjältä hyvää kirjaa, ostaa sen veljelleen (valehdellen tietenkin myöhemmin sen hinnasta Matthew'lle itselleen – tämä oli hyvä tapa tienata rahaa helposti suurempia omantunnonpistoksia tuntematta, sillä täytyihän Matthew'n nyt maksaa veljelleen vähän hänen palveluksestaan) ja lähteä kotiin nauttimaan hampurilaisistaan. Hän kirjoitti vastauksen:

no okei, kai minä voin. kunhan saan haukun sinun hampurilaisestasi.

al

Kyllä, Alfred oli siis viemässä yhtä neljästä hampurilaisestaan veljelleen. Vaikka olisi hän kyllä voinut ne kaikki neljä itsekin syödä – hänellä oli valtava vatsa. Hän söi aina paljon (ja rakasti roskaruokaa), mutta siitä huolimatta hän oli vielä kohtuullisen hoikka ja suurin osa hänen painostaan johtui lihaksista.

Alfred seisoi kirjakaupan edessä. Kyltissä oven yläpuolella luku TARUPESÄ ja näyteikkuna oli koristeltu muutamin hyvin vanhoilta näyttävin, paksuin kirjoin, joita jaksoivat alkaa lukemaan vain ne, jotka eivät arvostelleet kirjaa sen kannen perustella (jollainen Alfred ei ollut). Kirjojen välissä oli muutama koruton, puusta valmistettu ja jo haalistunein värein maalattu tonttu-ukko.

Alfred raapi niskaansa. Jotain outoa tässä kirjakaupassa oli – se ei vain yksinkertaisesti sopinut yhtään tähän katukuvaan. Ehkä vielä kymmenen vuotta sitten tällainen olisi voinut olla täällä, ihan yhtä mukaansopivana kuin mikä tahansa muukin putiikki, mutta nyt se vaikutti vain yksinäiseltä, joukkoonkuulumattomalta, lähes luotaantyöntävältä. Ja kohta Alfred tajusikin jo tuntevansa sääliä ja myötätuntoa kirjakauppaa kohtaan. Hän pudisti päätään kummastuneena omiin ajatuksiinsa ja työnsi oven auki, astuen varovaisesti sisälle hämärään putiikkiin. Hän käännähti tiskin puoleen, aikeenaan kysyä neuvoa kassalta kirjan valitsemisessa, mutta tajusikin, ettei tiskin takana istunut ketään.
”Eh… huhuu?” Alfred huhuili, vilkuillen ympärilleen. ”Täällä tarvittaisiin apua kunnon kirja-asiantuntijalta… um…”

Ei vastausta.

Alfred katseli hyllyllä nököttäviä kirjoja neuvottomana ja lähti astelemaan syvemmälle kauppaan. Varmasti täällä oli joku, miksi muuten kauppa olisi auki? Ja nyt kun hän ajatteli, miksi kauppa oli enää edes auki? Eivätkö pienet putiikit menneet yleensä kiinni viimeistään kuudelta? Kummallista…

Amerikkalainen jatkoi kävelyään halki kirjahyllyrivien, muttei vieläkään ollut törmännyt kehenkään. Jos minä en nyt törmää kehenkään, hän ajatteli, otan vain hyllystä jonkun kirjan ja laitan tiskille vähän rahaa. Niin oli varmaan tehtävä. Hän oli nyt jo aivan putiikin perällä. Hän nappasi hyllystä jonkun satunnaisen kirjan ja ajatteli vain selata sitä nopeasti, tarkistaakseen oliko se tarina- vai kuvakirja, mutta ensimmäiseksi hänet pysäytti kansi.
Lacéria. Niin siinä luki suurin, kultaisin, koukeroisin kirjaimin. Kirjoittajan nimeä ei näkynyt missään. Kirjan kansi oli musta. Kun Alfred oli tuijottanut sitä hetken aikaa, hän räpäytti kummissaan silmiään. Se oli varmaan johtunut vain kannen kuluneisuudesta, tai huoneen hämärästä valaistuksesta, mutta… ikään kuin äskettäin muutama tumma, ihmismäinen varjo olisi liikkunut kannen sivulta toiselle ja kadonnut näkyvistä.

Alfred ravisti päätään ja avasi kirjan kannen. Ensimmäinen sivu osoittautui kellertäväksi pergamenttisivuksi. Tyhjäksi sellaiseksi. Alfred käänsi kummissaan sivua ja sai heti huomata, että uusi aukeama oli tismalleen samanlainen kuin edellinenkin. Ja niin oli seuraava. Sivuja käännellessään hän sai huomata, että niiden välissä oli silloin tällöin valkeita kukan terälehtiä. Ja kummallisinta niissä oli se, etteivät ne olleet lakastuneet. Nyt Alfred oli suunnilleen kirjan keskikohdassa. Hän oli huomannut, että mitä lähemmäks keskikohtaa mentiin, sitä tummemmilta sivut näyttivät. Hetki sitten hän oli jopa törmännyt muutamaan lakastuneeseen terälehteen. Sitten, kun hän taas käänsi sivua, häntä kohtasikin suuri järkytys, joka sai kirjan lähes tippumaan hänen käsistään. Tämä aukeama ei ollutkaan enää kellertävä, vaan kauttaaltaan verenpunainen. Ja kun Alfred jostain hetken mielijohteesta nuuhkaisi sivuja, hänen sieraimiinsa tunkeutui pistävä raudanhaju.

Alfredin huulilta karkasi säälittävä, kimalla kiljaisu, ja tällä kertaa kirja tipahti hänen käsistään lattialle. Kuului kova tömähdys ja Alfred oli varma, että jos täällä kuitenkin sattuikin olemaan joku, se joku olisi varmasti jo huomannut amerikkalaisen läsnäolon hänen äsken päästämästään kiljaisusta. Mutta sekunteja kului eikä kukaan tullut. Alfred seisoi jäykkänä paikallaan, tuijottaen silmät levinneinä kirjaa. Se oli tipahtanut lattialle niin, että veriset sivut olivat edelleen ylöspäin. Alfredia puistatti – hän inhosi kaikkea yliluonnollista (jos ei avaruusolioita laskettu), etenkin kaikkea, mikä liittyi kummituksiin. Ja tässä kirjassa oli jotain mätää, jotain hyvinkin aavemaista, se nyt oli käynyt jo kannesta selväksi. Mutta veri…

Alfred empi hetken. Jos hän ei nostaisi kirjaa lattialta, saataisiin selville, että täällä oli käynyt joku. Hänellä oli nimittäin tunne, ettei kauppa ollut enää edes auki, vaan viimeisin työntekijä oli vain unohtanut laittaa oven lukkoon. Joten, tärisevin käsin, Alfred nosti kirjan lattialta, nostaen samalla myös hampurilaiset, ranskalaiset ja limsan sisältävän paperipussin, jonka hän oli pudottanut yhdessä kirjan kanssa. Nostaessaan kirjaa sen sivu kääntyi ja punainen aukeama vaihtuikin pikimustaan. Hetken mustia sivuja tuijotettuaan Alfred päätti kääntää sivua – taas musta aukeama. Mustia sivuja jatkui jonkin aikaa, mutta pikkuhiljaa ne alkoivat haalistua harmaaseen. Silloin tällöin Alfredin oli vaikea tukahduttaa puistatus, kun harmaalla sivulla olikin odottamaton punainen veritahra tai kaksi, mutta yhtään kokopunaista sivua ei enää sattunut eteen. Kirjan viimeinen sivukin oli harmaa.

Alfred ei tiennyt kuinka kauan oli niin tehnyt, mutta luultavasti muutaman minuutin kuluttua hän tajusi jääneensä toljottamaan viimeistä sivua. Aivot kysymyksiä tulvien hän sulki kannen ja jäi jälleen tuijottamaan sitä. Kirjalla oli hänen mielestään kummallinen vaikutus, joka pisti lukijan tuijottamaan tyhjiä sivuja pitkiksi ajanjaksoiksi, vaikkei niissä ollut mitään katsottavaa.

Hän kohotti sormensa ja kosketti varovaisesti kannen kultaisia kirjaimia. Lacéria. Mitähän se tarkoitti? Olikohan se ranskaa? Siltä se ainakin kuulosti…

Ja sitten, yhtäkkiä, tapahtui jotain omituista. Alfredista tuntui aivan kuin hänen sormensa olisi yhtäkkiä muuttunut magneetiksi ja kultaiset kirjaimet, joita hän edelleen kosketti, olisivat alkaneet vetämään hänen sormea puoleensa erittäin kovalla voimalla. Alfred päästi yllättyneen, säikähtäneen parahduksen ja yritti kiskaista sormensa irti kirjainten päältä. Siinä onnistumatta. Hän alkoi pikkuhiljaa panikoitua toden teolla. Pitäisikö hänen lähteä sairaalan ensiapuosastolle ja näyttää sormeaan hoitajalle sanoen ”Anteeksi, mutta olin äsken sellaisessa tosi pimeässä ja karmivassa fantasiakirjakaupassa ja yhtäkkiä erään kirjan kannen otsikko tarttui sormeeni, eikä suostu päästämään siitä irti. Voisitteko suorittaa leikkauksen?”

Juuri kun hän oli ajatellut noin, hän tajusi kauhukseen, että kultaiset, kirjaimista lähteneet janat olivat alkaneet kipuamaan pitkin hänen sormiaan. Mitä? Ne kiipesivät pitkin hänen kämmentään, hihansuusta sisään, ylös hänen käsivarttaan…

Sitten hän tunsi valtavan nykäisyn ja äkkiä hän tajusi putoavansa pää edellä mustuuteen. Huone alkoi haalistua ja hävitä hänen ympäriltään. Hän avasi suunsa ja kiljui, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Hän käänsi päänsä taaksepäin ja näki loittonevan kirjakaupan. Se loittoni loittonemistaan, kunnes se oli enää pelkkä minimaalinen valonpiste. Ja sitten sitäkään ei enää ollut. Alfred käänsi kauhuissaan katseensa taas edessään avautuvaan mustuuteen, mutta sulki silmänsä pian. Toisessa kädessään hän puristi edelleen McDonald'sin paperipussia. Hänen toisen kätensä etusormi oli vielä hetki sitten ollut täysin liimautunut kirjan kanteen, mutta nyt kirjaa ei ollut enää missään. Hän päästi pienen uikahduksen, joka häivi oitis tyhjyyteen, ja toivoi heräävänsä mahdollisimman pian tästä kamalasta ja hämmentävästä painajaisesta.

To be continued…

A/N: Mietin tässä, että onko suomenkielessä sanontaa ”Don't jugde a book by its cover”? ö_ö Muttah, toivottavasti tykkäsitte tästä luvusta. Voin sanoa, ettei Lacéria tarkoita mitään millään kielellä (ainakaan mun tietääkseni).

Lisäys: Agh, julkaisussa tapahtui miljoona teknistä ongelmaa, toivottavasti suurin osa on korjattu… =__=

More Than Words (Spamano, oneshot)

Title: More Than Words
Author: Tuuni

Fandom: Axis Powers Hetalia

Pairing: Spamano (Espanja/Romano, Antonio/Lovino)

Genre: Romance, fluff, slash, oneshot, songfic

Rating: K-11 sanoisin

Warning: Lovinon ei-niin-erityisen-siisti suu :D

~ More Than Words ~

Antonio silitteli hajamielisesti sylissään makaavan Lovinon punaruskeita hiuksia ja nautti kukkien tuoksusta, lämpimästä tuulenvireestä, lintujen laulusta, mehiläisten surinasta, vähän matkan päässä virtaavan joen solinasta – siitä suloisen lämpimästä ja kauniista kesäpäivästä kaikkinensa. Unessa olevan Lovinon hengitys oli tasainen ja hänen kasvonsa kuvastivat silkkaa tyyneyttä – juuri sitä päinvastaista kuin yleensä.

Antonion sormet eksyivät italialaismiehen otsahiuksiin. Hän virnisti hieman ilkikurisesti ja vetäisi hellästi yhtä otsasta kummallisesti sojottavaa hiuskiehkuraa. Lovino äännähti tukahtuneesti, käännähti kyljelleen ja hautasi kasvonsa Antonion syliin.

Saying "I love you"
Is not the words I want to hear from you
It's not that I want you Not to say, but if you only knew how easy
It would be to show me how you feel

Antonio soi rakastavan hymyn armaalleen ja jatkoi hiusten silittelyä. Voi taivas kuinka hän rakastikaan Lovinoa. Ja Lovino rakasti häntä – hän tiesi sen. Mutta hän halusi myös tuntea sen.

”Mikset sinä juuri koskaan aloita suudelmaa tai kaada minua sänkyyn? Miksi sinä aina vastustelet, kun halaan sinua julkisesti? Luuletko tosiaan, että pelkät änkyttäen mutistut rakkaudenosoitukset riittävät minulle? Sinä olet höpsö, mi Lovinito”, espanjalainen kuiskutti.

More than words

Is all you have to do to make it real

”Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä tein väärin sinua kasvattaessani?” hän jatkoi, pörrötti pikaisesti Lovinon tukkaa ja venytteli sitten haukotuksen kera. ”'Ti amo'. Tiedätkö, kuinka kauniilta se kuulostaa korvissani? Tiedätkö, kuinka paljon se lämmittää sydäntäni? Rakastan, kun sanot rakastavasi minua, ja rakastan sitä kun sinä rakastat sitä että minä rakastan sinua. Heh, kun sen pukee sanoiksi, sen saa kuulostamaan aika monimutkaiselta. Mutta joka tapauksessa, jos vielä oikeasti näyttäisit rakastavasi minua... tiedätkö yhtään, miten paljon sitä rakastaisin?”

Then you wouldn't have to say that you love me

'Cause I'd already know

Antonio piti pienen tauon edelleen nukkuvalle Lovinolle puhuessaan ja veti keuhkoihinsa raikasta ilmaa, sulkien silmänsä.

”Ja yhä jopa 'ti amo' tuottaa sinulle hankaluuksia. Mieti, pääsisit paljon helpommalla, jos vain osoittaisit oikeasti rakastavasi minua. Jos sanat kerta ovat hankalia, mitä järkeä käyttää niitä ollenkaan? Minä en ymmärrä sinua. Olet monimutkainen ihminen... ja ehkä juuri siksi minä niin rakastan sinua. Tiedätkö muuten miksi puhun sinulle nyt, enkä silloin kun olet hereillä? Koska muuten sinä nostaisit koko asiasta kauhean metakan. Mutta nyt sinä olet ihanan rauhallinen ja oikeasti kuuntelet minua ilman keskytyksiä, vaikkakin vain alitajuisesti. Ei sillä ettenkö pitäisi temperamentistasi, sehän tekee sinusta sinut. Mutta tällaisia asioita on vain paljon helpompi sanoa nukkuessasi.”

What would you do

if my heart was torn in two

More than words to show you feel

That your love for me is real

”Kun olen surullinen – vaikkakin se on hyvin harvinaista – minua piristää huomattavasti enemmän, jos kierrät kätesi ympärilleni ja hukutat minut lohduttaviin suudelmiin, jotka ovat vain pitäviä todisteita siitä, ettet aio lähteä viereltäni. Että olet aina valmis todistamaan olemassaoloasi ja rakkauttasi. Eihän minua tietenkään haittaisi, vaikka sujauttaisitkin väliin muutaman 'minä rakastan sinua' -kuiskauksen, ei tietenkään... mutta ne ovat vain mausteita jo valmiiksi herkullisessa ateriassa.”

What would you say

if I took those words away

Then you couldn't make things new

Just by saying "I love you"

”Tosirakkaus tarvitsee muutakin kuin vain sanoja toistettavaksi, sillä vastoinkäymiset ja riidat hioutuvat pois mieltä vaivaamasta vain teoilla, jotka todella osoittavat ettei niitä enää muistella ja että kaikki on annettu anteeksi.”

Now that I've tried to talk to you
And make you understand

”Tässäpä sinulle muutama viisaus pohdittavaksi uniesi keskelle”, Antonio hymähti, avasi silmänsä ja tiiraili sinitaivaalle, jossa muutama valkoinen pilvenhattara ajelehti. Hän mietti olivatko hänen sanansa oikeasti yltäneet Lovinon korviin, vai oliko hän jakanut kaikki sen hetken ajatuksensa pelkälle autiolle luonnolle. Ei kai sillä oikeastaan mitään väliä ollut, sillä eihän hänen oma italialaisensa ottaisi koskaan oppia hänen puheistaan, ei vaikka niissä olisi perää jopa tämänkin mielestä.

All you have to do is close your eyes

And just reach out your hands
And touch me

Hold me close, don't ever let me go

Antonio laski katseensa takaisin Lovinoon ja huomasi siinä samassa, että tämä oli avannut silmänsä ja tuijotteli häntä nyt unisesti.

”Huomenta, mi amor”, Antonio hymähti ja veti toisen istualleen, vetäen tämän tiiviisti rintaansa vasten.
”Älä jaksa, tiedän kyllä että nukahdin ihan tämän vuorokauden sisällä. Kuinka kauan nukuin? Viisi vai kymmenen minuuttia?”
”Kolme tuntia”, espanjalainen vastasi hymyillen. ”Olit ilmeisesti väsynyt...”
”Voi helvetti”, Lovino puuskahti ja haroi hiuksiaan. ”Ja sinäkö olet istunut paikallasi kaikki ne kolme tuntia? Vai kävitkö tässä välissä ryyppäämässä Franciksen ja Gilbertin kanssa tai jotain? Vannon, että jos niin teit, minä – ”
”Rauhoitu, kulta”, Antonio tyynnytteli, ”minä en poistunut minnekään. Istuin tässä, sinun pääsi sylissäni, kaikki ne kolme tuntia. Eivätkä polveni ole edes puutuneet.”
”Tsk”, Lovino mutisi ja oli nousemassa seisomaan, mutta Antonio vetäisi tämän takaisin syliinsä, ottaen italialaismiehen kasvot käsiinä ja suudellen tämän huulia hellästi, mutta intohimoisesti. Lovinon yllättynyt parahdus ja kaikki vastalauseet tukahtuivat suudelmaan ja samalla hän tiesi, ettei edes halunnut lähteä, eikä vastalauseille ollut käyttöä.

More than words

Is all I ever needed you to show
Then you wouldn't have to say that you love me
'Cause I'd already know

Italialainen kiersi käsivartensa Antonion niskan ympärille ja vastasi suudelmaan, ummistaen silmänsä. Muutaman minuutin kuluttua Lovino irroittautui varovaisesti rakastajastaan ja nojasi päätänsä tämän olkapäähän.

”Sinä olet yksi nälkäinen typerys, ihan oikeasti, enkä minä edelleenkään tajua miksi, mutta joka tapauksesa minä ra–” hän aloitti, mutta Antonio keskeytti hänet painamalla huulensa toistamiseen hänen huulilleen. Ja se sama lause, minkä italialainen oli aloittanut, jatkui äänettömästi koko suudelman ajan, itse asiassa heidän mielissään paljon voimakkaammin ja merkityksenomaisempana kuin ääneen sanottuna.

”Olen onnekas, kun saan olla Espanja”, Antonio naurahti toisenkin suudelman loputtua.
”Mitä hittoa sinä tuollakin tarkoitat? Kyllä kai sinä saisit suudella minua, vaikka olisit pelkkä Antonio”, Lovino sanoi kulmiaan kurtistaen. Antonio naurahti ja pudisti päätään.
”Olet suloinen. Tarkoitin siis että tavallisilla ihmisillä on vain yleensä alle vuosisata aikaa rakastaa toisiaan, plus on vielä laskettava, kuinka kauan kestää löytää Se Oikea. Mutta kuinka kauan meillä valtioilla sitten on aikaa rakastaa toisiamme? Ilmeisesti niin kauan kuin maamme ovat olemassa. Eikö ollutkin onnekasta syntyä valtioksi, Italia Romano?”
”Mm, niin kai sitten”, Lovino huokaisi. ”Mutta juuri kuten sinä sanoit: 'niin kauan kuin maamme ovat olemassa'. Eli pidätkin sitten hyvää huolta maastasi, ettei se pääse tuhoutumaan, tai minä tulen ja... pahus, en voi tappaa sinua, jos kerta olet jo tuhoutunut.”
”Tietenkin minä pidän, jos sinäkin pidät”, Antonio sanoi ja suukotti italialaisen otsaa.
”Luonnollisesti, hemmetti soikoon”, viimeksi mainittu puuskahti ja antoi ruumiinsa valua takaisin makuuaseentoon, niin että hänen päänsä oli jälleen Antonion sylissä.”Luonnollisesti”, espanjalainen toisti hymähtäen ja laski kasvonsa alas kolmanteen suudelmaan.

What would you do 
if my heart was torn in two
More than words to show you feel
That your love for me is real

What would you say 
if I took those words away

When you couldn't make things new

Just by saying "I love you"

Kuolivatko yksinäiset ihmiset usein nuorempina? Elivätkö kumppanilliset ihmiset pitempään? Entä pätikö sama valtioihin? Jos niin oli, Antoniosta tuntui kuin hän voisi elää ikuisuuden. Mikäli Lovinokin eläisi.

~ Finito ~

---

A/N: Heh, tää on vaan yks aika vanha Spamano-ficci, jonka raapustelin joskus sillon ku popitin tuota laulua ihan kympillä (okei en ihan, mutta joka tapauksessa tykkäsin siitä tosi paljon ja tykkään edelleen). Mitäs pidätte? Ite oon ihan tyytyväinen tähän, huolimatta siitä että onhan tää tosi siirappinen ja kunnon kliseemäjäys. Kommentit on mun elämäni rakkaus~ ^^

Pienoinen esittely

Hei ^^
Suoraan asiaan: loin siis tän blogin pääasiassa kirjoitusblogiksi, fanficcejäni (ja ehkä vähän muitakin kirjoituksia) varten. Tulen varmaan pääasiassa kirjoittamaan fandomilla Ais Powers Hetalia, sillä tää anime on vaan ollut jo pitkään suurin obsessioni. Mutta tuutte varmaan myös törmäämään Harry Potter-, Glee- ja Nälkäpeli-ficceihin. Kirjoitan sekä jatkiksia että oneshotteja. Sitten kun mulla on muutama lukija, voisin vaikka postata tänne muutaman jo joku aika sitten kirjottamani oneshotin. Yhtä (tai periaatteessa pariakin) jatkista kirjoittelen tässä. :3


Ai niin, koska olen kunnon slash- ja femme-fani, saatte sitten varautua molempien erittäin suureen yliannostukseen. Tässähän nyt siis puhutaan poika- ja tyttörakkaudesta, karkeasti sanottuna homoseksuaalisuudesta. Ette voi valittaa, teitä on varoitettu.


Toivottavasti tykkäätte kirjoituksistani~ :>


Ai niin – mistä blogin nimi? Heh, en oo ihan varma. Ja ei, en tarkoita tuolla 'hukkuneella' hukkaan mennyttä, vaan ihan kirjaimellisesti hukkunutta. Musta ainakin joskus tuntuu, että hukun näihin kaikkiin ideoihin, mitä päähän tulee, mutten koskaan saa puettua niitä kirjaimiksi o3o