Nimi: Lopullisuus
Kirjoittaja: Tuuni
Fandom: Axis Powers Hetalia
Paritus: Spamano (Espanja/Romano, Antonio/Lovino), SpaBel (Espanja/Belgia)
Ikäraja: K-13/T (kiroilun ja angstin vuoksi)
Genre: Angst, romantiikka, slash & het, oneshot, AU
Varoitukset: Runsaasti kiroilua ja angstia, saattaa saada herkimmät itkemään.
Summary: Tänään kaikki muuttuu lopulliseksi.
A/N: Ensinnäkin: ANTEEKSI. Anteeksi etten oo päivittäny Farewell, Realitya. D: Voin kuitenki melkein luvata, että tällä viikolla saatte uuden luvun käsiinne, kun mulla on nyt kuitenkin hiihtoloma ja sitä rataa. Nyt sitten tähän ficciin: teillä ei oo mitään hajua, kuinka VAIKEA tää oli kirjottaa. Ja syynä ei ole angstin määrä (tai no ehkä ihan pikkusen, mutta tykkään rääkätä hahmoja [muistakaa tämä tulevaisuudessa ja varautukaa]), vaan paritus. Koska Spamano sattuu olemaan OTP:ni ja SpaBel… gah, vihaan sitä paritusta liikaa. Aivan liikaa. Mulla ei siis ole mitään Belgiaa vastaan, mutta en vaan kestä SpaBeliä. Joten tää oli todella vaikea kirjottaa, varsinki ku kuunteli taustalla vaikka mitä angstimusaa joka sai Lovinon tunteet ikään ku vahvistumaan mun päässä. .__. Vielä Espanjan ja Belgian nimiin: Antoniolla nyt on ihan virallinen ihmisnimi, mutta koska hänen sukunimensä on Fernandez Carriedo, piti mun sitten vielä lisätä sinne tuo toinen nimi, joka omasta mielestäni sopii hänelle. :D Belgian nimi on kokonaan itse keksitty (tai no googlailtu yleisäi belgialaisia etu- ja sukunimiä), Anria olen nyt hänen etunimenään käyttänyt jo pienen ikuisuuden, sekä ficcien että roolipelauksen maailmassa. Joop. Hyviä lukuhetkiä.
Lopullisuus
Herätyskellon alkaessa piristä Lovino alkaa pikkuhiljaa herätä levottomasta unestaan, ja hän miettii, miksi häntä kuvottaa tällä tavalla. Hän muistaa valvoneensa hyvin pitkään – ensin hotellihuoneensa pöydän ääressä, sitten tässä vieraassa sängyssä, josta hän on nyt heräämässä. Hän katsoo kelloa. Se näyttää kuutta. Hän muistaa valvoneensa ainakin viiteen. Mahtavaa. Mutta miksi hän edes valvoi?
Sitten hän muistaa. Ja heti kun hän on muistanut, hän ei haluakaan muistaa.
Tänään ovat Antonion ja Anrin häät. Tänään nuo kaksi antavat toisilleen sormukset, joiden antoa Lovino ei olisi koskaan halunnut olla todistamassa. Tänään Antonio tulee antamaan Anrille sen lähes sataprosenttisesti kaiken lopullistavan suudelman, jonkalaista Lovino ei koskaan olisi halunnut nähdä painettavan sen naisen huulille sen miehen toimesta. Tänään kaikki muuttuu niin tuskallisen – niin helvetillisen lopulliseksi, että Lovino meinaa jo murtua siihen paikkaan, hänen hotellihuoneensa sänkyyn, ennen kuin hän on edes päässyt aloittamaan tätä hirvittävää, lopullista päivää.
Lovino makaa jonkin aikaa sängyssä, liikkumattomana, ilmeettömät silmät kattoa tapittaen. Sitten hän muistaa, että hänen pitäisi nousta. Hänen pitäisi valmistautua. Fyysisesti vai henkisesti? Varmaankin molemmilla tavoin.
Italialaismies nousee vaikertaen sängystä, hakee hammasharjansa matkalaukustaan ja laahustaa vessaan. Hampaita harjatessaan hän ei voi muuta kuin katsoa kuvajaistaan vessan peilistä inhota itseään. Miksi, voi miksi, ei hän voi kelvata Antoniolle? Hänen mieleensä tulee miljoona syytä. Esimerkiksi, hän on epäkohtelias, kärttyisä, agressiivinen, heikkohermoinen, kiroilee aivan liikaa eikä pidä julkisista huomionosoituksista sitten pätkääkään. Ja tietenkin oleellisin asia: hän on mies. Ja ehkä Antonio vain sattuu pitämään enemmän vaaleaveriköistä. Hän haroo tukkaansa ja vetäisee sitä niin, että hänen käteensä jää pieni tuppo punaruskeita hiuksia. Hän huokaisee ja laittaa hammasharjan takaisin suojukseensa, raahaten itsensä vessasta takaisin hotellihuoneeseensa. Hän avaa vaatekaapin oven, jonne hän on eilen laittanut kaiken tänä päivänä tarvittavan, ja ottaa sieltä ensimmäisenä hienon, mustan puvun, jonka hän on silittänyt jo pari päivää sitten. Sen etutaskuun on kiinnitetty vaaleanpunainen tekoruusu. On niin helvetin epäreilua, että hänen pitää pukeutua parhaimpaan pukuunsa ja saada itsensä parhaimpaan kuntoon juuri sinä päivänä, kun hän vähiten sitä halusi tehdä. Hän olisi vain halunnut jäädä vuoteeseen, odottaa kenties tekstiviestiä veljeltään – Fratello, missä ihmeessä sinä olit? :( Antonio oli aivan paniikissa, mutta koska sinua ei vain kuulunut, hän päätti ottaa bestmanikseen Timin. Seremonia oli ihana! Antonio ja Anri näyttivät niin onnellisilta, etten voinut mitenkään pidätellä kyyneliä! Olen niin onnellinen heidän puolestaan, he ovat niin suloinen pari! Ja Anri näytti ihanalta mekossaan! Olisitpa ollut täällä. –, ehkä käydä hakemassa pullollinen viinaa jostain alkoholikaupasta ja hukuttaa itsensä alkoholin valheelliseen tunteettomuuteen… mutta ei. Hänen on mentävä – ei Anrin vuoksi. Antonion vuoksi.
Lovino ottaa kaapista myös valkoisen kauluspaidan, valkoiset sukat ja mustan kravatin, jossa on tasaisin välimatkoin pieniä, valkoisia kukkia. Mitähän kukkia ne ovat? Lovinolla ei ole harmainta aavistustakaan, mutta sieviä ne ovat. Antonio on antanut kyseisen kravatin hänelle hänen kahdeksantoistavuotissyntymäpäivälahjakseen. Se on hänen aarteensa. Hän huokaisee ja asettaa vaatteet sängylleen.
Bestman. Sellainen hän tulee tänään olemaan. Eikö ole hieman ironista, että tilaisuuden bestman tulee olemaan varmaan tapahtumasta katkerin ihminen maan päällä, vaikka juuri bestmanin pitäisi olla täydestä sydämestään onnellinen sulhon – ja morsiamen – puolesta? Ja Lovino tietää, että kyllähän hänen pitäisi olla onnellinen, kun hänen paras ystävänsä kautta aikain menee tänään naimisiin ja aloittaa siinä samalla perheenperustamisprojektin. Mutta se vain nyt on aika helvetin vaikeaa, kun hänen paras ystävänsä sattuu myös olemaan hänen elämänsä ainoa, mitä luultavimmin ikuisuuksiin kestävä, toivoton rakkaudenkohde. Hän on kuin pikkuruinen mustetahra Antonion vitivalkoisella kauluspaidalla hänen mustan pukunsa alla. Siellä se on ja siellä se pysyy, vaikka se onkin hyvin pieni. Mutta koska Antoniolla on puku päällä, mustetahra ei näy kenellekään, eikä kukaan saa edes tietää, että sellainen on siellä. Edes Antonio ei ole koskaan huomannut sitä. Tietenkään tällaista mustetahraa ei oikeasti ole olemassa, mutta se on Lovinon mielestä kerta kaikkiaan oivallinen vertauskuva tähän tilanteeseen.
Hän ottaa laukustaan palasen kuivahtanutta patonkia ja pullollisen laihaa appelsiinimehua. Hän oli eilen tiennyt vallan mainiosti, ettei hänellä tulisi tänään olemaan minkäänlaista halua hotellin aamupalatarjoiluun – itse asiassa, tämä kuiva leivänpala ja mehukin tekevät tiukkaa. Häntä oksettaa ajatus iltapäivällä odottavasta hääateriasta ja -kakusta. Hänen ei edes tee mieli maistaa mitään, mikä on tehty Anrin ja Antonion kunniaksi.
Syötyään Lovino alkaa hitaasti pukea vaatteita päälleen. Sukat ja housut jalkaan, kauluspaita päälle, napit kiinni, kravatti kaulaan, takki päälle, valmista. Hän etsii laukustaan hiusharjan ja tasoittelee sillä hieman sotkuista tukkaansa. Hän värähtää huomatessaan, että hänen silmänalusensa ovat erittäin mustat. Huokaisten hän ottaa esiin hyvin pienen pullon silmien alle laitettavaa meikkivoidetta, jonka Elizabeta on hänelle joskus antanut pahan päivän varalle. Välillä siitä on ollut suurtakin hyötyä. Hän katselee itseään kokovartalopeilistä. Hän suoristaa vaaleanpunaista ruusuaan, haroo hiuksiaan, oikaisee takkiaan ja housujaan, mutta mikään ei näytä oikealta. Hän ei näytä oikealta. Hän ei ole oikea. Anri on.
Hymyile, Lovino, hän ajattelee. Ajatus tuntuu vastenmieliseltä. Yritä edes. Sinun täytyy harjoitella. Vaikket varmasti antaisi tänä päivänä kenellekään yhtä ainutta aitoa hymyä – joita muutenkin harvemmin jakelet –, sinun täytyy teeskennellä uskottavasti. Bestman ei saa murjottaa. Sitä paitsi se satuttaisi Antoniota. Et halua satuttaa häntä, ethän? Niin, et todellakaan.
Noin puoli tuntia aikaa ajatusten ja voimien keräykseen, jonka jälkeen se on menoa.
Sitten hän muistaa. Ja heti kun hän on muistanut, hän ei haluakaan muistaa.
Tänään ovat Antonion ja Anrin häät. Tänään nuo kaksi antavat toisilleen sormukset, joiden antoa Lovino ei olisi koskaan halunnut olla todistamassa. Tänään Antonio tulee antamaan Anrille sen lähes sataprosenttisesti kaiken lopullistavan suudelman, jonkalaista Lovino ei koskaan olisi halunnut nähdä painettavan sen naisen huulille sen miehen toimesta. Tänään kaikki muuttuu niin tuskallisen – niin helvetillisen lopulliseksi, että Lovino meinaa jo murtua siihen paikkaan, hänen hotellihuoneensa sänkyyn, ennen kuin hän on edes päässyt aloittamaan tätä hirvittävää, lopullista päivää.
Lovino makaa jonkin aikaa sängyssä, liikkumattomana, ilmeettömät silmät kattoa tapittaen. Sitten hän muistaa, että hänen pitäisi nousta. Hänen pitäisi valmistautua. Fyysisesti vai henkisesti? Varmaankin molemmilla tavoin.
Italialaismies nousee vaikertaen sängystä, hakee hammasharjansa matkalaukustaan ja laahustaa vessaan. Hampaita harjatessaan hän ei voi muuta kuin katsoa kuvajaistaan vessan peilistä inhota itseään. Miksi, voi miksi, ei hän voi kelvata Antoniolle? Hänen mieleensä tulee miljoona syytä. Esimerkiksi, hän on epäkohtelias, kärttyisä, agressiivinen, heikkohermoinen, kiroilee aivan liikaa eikä pidä julkisista huomionosoituksista sitten pätkääkään. Ja tietenkin oleellisin asia: hän on mies. Ja ehkä Antonio vain sattuu pitämään enemmän vaaleaveriköistä. Hän haroo tukkaansa ja vetäisee sitä niin, että hänen käteensä jää pieni tuppo punaruskeita hiuksia. Hän huokaisee ja laittaa hammasharjan takaisin suojukseensa, raahaten itsensä vessasta takaisin hotellihuoneeseensa. Hän avaa vaatekaapin oven, jonne hän on eilen laittanut kaiken tänä päivänä tarvittavan, ja ottaa sieltä ensimmäisenä hienon, mustan puvun, jonka hän on silittänyt jo pari päivää sitten. Sen etutaskuun on kiinnitetty vaaleanpunainen tekoruusu. On niin helvetin epäreilua, että hänen pitää pukeutua parhaimpaan pukuunsa ja saada itsensä parhaimpaan kuntoon juuri sinä päivänä, kun hän vähiten sitä halusi tehdä. Hän olisi vain halunnut jäädä vuoteeseen, odottaa kenties tekstiviestiä veljeltään – Fratello, missä ihmeessä sinä olit? :( Antonio oli aivan paniikissa, mutta koska sinua ei vain kuulunut, hän päätti ottaa bestmanikseen Timin. Seremonia oli ihana! Antonio ja Anri näyttivät niin onnellisilta, etten voinut mitenkään pidätellä kyyneliä! Olen niin onnellinen heidän puolestaan, he ovat niin suloinen pari! Ja Anri näytti ihanalta mekossaan! Olisitpa ollut täällä. –, ehkä käydä hakemassa pullollinen viinaa jostain alkoholikaupasta ja hukuttaa itsensä alkoholin valheelliseen tunteettomuuteen… mutta ei. Hänen on mentävä – ei Anrin vuoksi. Antonion vuoksi.
Lovino ottaa kaapista myös valkoisen kauluspaidan, valkoiset sukat ja mustan kravatin, jossa on tasaisin välimatkoin pieniä, valkoisia kukkia. Mitähän kukkia ne ovat? Lovinolla ei ole harmainta aavistustakaan, mutta sieviä ne ovat. Antonio on antanut kyseisen kravatin hänelle hänen kahdeksantoistavuotissyntymäpäivälahjakseen. Se on hänen aarteensa. Hän huokaisee ja asettaa vaatteet sängylleen.
Bestman. Sellainen hän tulee tänään olemaan. Eikö ole hieman ironista, että tilaisuuden bestman tulee olemaan varmaan tapahtumasta katkerin ihminen maan päällä, vaikka juuri bestmanin pitäisi olla täydestä sydämestään onnellinen sulhon – ja morsiamen – puolesta? Ja Lovino tietää, että kyllähän hänen pitäisi olla onnellinen, kun hänen paras ystävänsä kautta aikain menee tänään naimisiin ja aloittaa siinä samalla perheenperustamisprojektin. Mutta se vain nyt on aika helvetin vaikeaa, kun hänen paras ystävänsä sattuu myös olemaan hänen elämänsä ainoa, mitä luultavimmin ikuisuuksiin kestävä, toivoton rakkaudenkohde. Hän on kuin pikkuruinen mustetahra Antonion vitivalkoisella kauluspaidalla hänen mustan pukunsa alla. Siellä se on ja siellä se pysyy, vaikka se onkin hyvin pieni. Mutta koska Antoniolla on puku päällä, mustetahra ei näy kenellekään, eikä kukaan saa edes tietää, että sellainen on siellä. Edes Antonio ei ole koskaan huomannut sitä. Tietenkään tällaista mustetahraa ei oikeasti ole olemassa, mutta se on Lovinon mielestä kerta kaikkiaan oivallinen vertauskuva tähän tilanteeseen.
Hän ottaa laukustaan palasen kuivahtanutta patonkia ja pullollisen laihaa appelsiinimehua. Hän oli eilen tiennyt vallan mainiosti, ettei hänellä tulisi tänään olemaan minkäänlaista halua hotellin aamupalatarjoiluun – itse asiassa, tämä kuiva leivänpala ja mehukin tekevät tiukkaa. Häntä oksettaa ajatus iltapäivällä odottavasta hääateriasta ja -kakusta. Hänen ei edes tee mieli maistaa mitään, mikä on tehty Anrin ja Antonion kunniaksi.
Syötyään Lovino alkaa hitaasti pukea vaatteita päälleen. Sukat ja housut jalkaan, kauluspaita päälle, napit kiinni, kravatti kaulaan, takki päälle, valmista. Hän etsii laukustaan hiusharjan ja tasoittelee sillä hieman sotkuista tukkaansa. Hän värähtää huomatessaan, että hänen silmänalusensa ovat erittäin mustat. Huokaisten hän ottaa esiin hyvin pienen pullon silmien alle laitettavaa meikkivoidetta, jonka Elizabeta on hänelle joskus antanut pahan päivän varalle. Välillä siitä on ollut suurtakin hyötyä. Hän katselee itseään kokovartalopeilistä. Hän suoristaa vaaleanpunaista ruusuaan, haroo hiuksiaan, oikaisee takkiaan ja housujaan, mutta mikään ei näytä oikealta. Hän ei näytä oikealta. Hän ei ole oikea. Anri on.
Hymyile, Lovino, hän ajattelee. Ajatus tuntuu vastenmieliseltä. Yritä edes. Sinun täytyy harjoitella. Vaikket varmasti antaisi tänä päivänä kenellekään yhtä ainutta aitoa hymyä – joita muutenkin harvemmin jakelet –, sinun täytyy teeskennellä uskottavasti. Bestman ei saa murjottaa. Sitä paitsi se satuttaisi Antoniota. Et halua satuttaa häntä, ethän? Niin, et todellakaan.
Noin puoli tuntia aikaa ajatusten ja voimien keräykseen, jonka jälkeen se on menoa.
”Hitto vie, Antonio, usko nyt. Näytät loistavalta.”
Antonio katsoo Lovinoa epävarmana.
”Oletko aivan varma?” hän kysyy. ”Aivan varma? Minun täytyy olla tänään täydellinen, mi amigo… tämän täydellisen päivän takia. Joten sano ihmeessä, jos minussa on jotain korjattavaa…”
Mutta kun sinussa ei ole mitään korjattavaa. Olet täydellinen, etkä pelkästään tänä 'täydellisenä' päivänä, vaan aina, joka hemmetin päivänä. Olet aina ollut.
Lovino huokaisee.
Mutta kun sinussa ei ole mitään korjattavaa. Olet täydellinen, etkä pelkästään tänä 'täydellisenä' päivänä, vaan aina, joka hemmetin päivänä. Olet aina ollut.
Lovino huokaisee.
”Käännä vaikka ruusuasi tuossa takissasi, jos kerta niin kovasti haluat jotain korjata – ei kun oikeasti, Antonio, usko jo, olet täydellinen.” Hän empii hetken, ennen kuin sanoo hiljaa perään: ”Anri tulee rakastamaan sinua.”
Antonion kasvot sulavat hieman ujoon hymyyn. ”Jos kerta niin sanot… minä uskon sinua. Gracias, Lovino, olet ihana.”
Lovinon posket punehtuvat hyvin kevyesti ja hän kääntää katseensa pois. ”Paskiainen, olisi parasta uskoa…” hän mumisee. Antonio naurahtaa.
”Kyllä minä uskon.”
Ja hän kietaisee kätensä Lovinon kaulan ympärille. Italialainen tuntee kasvojensa kuumenevan ja sydämensä alkaavan hakkaamaan tavallista reilusti nopeammin. Tässä ei ole mitään uutta. Yleensä Lovino nauttii täysin siemauksin tällaisesta läheisyydestä espanjalaismiehen kanssa, mutta nyt se tuntuu vain vieraalta ja väärältä. Hän tietää, ettei tässä ole mitään takana, ja se sattuu. Tämä on pelkkä halaus, joita vaihtelevat ihmiset, jotka ovat toisilleen läheisiä, mutta eivät siinä mielessä. Lovino taputtaa kömpelösti Antonion selkää.
”Se menee varmasti ihan hemmetin hyvin, usko. Jos pelkäät, että jokin menee pahasti pieleen, niin silloin se myös aika varmasti menee. Ole vain yhtä idioottimaisen positiivinen niin kuin aina.”
Ja hän kietaisee kätensä Lovinon kaulan ympärille. Italialainen tuntee kasvojensa kuumenevan ja sydämensä alkaavan hakkaamaan tavallista reilusti nopeammin. Tässä ei ole mitään uutta. Yleensä Lovino nauttii täysin siemauksin tällaisesta läheisyydestä espanjalaismiehen kanssa, mutta nyt se tuntuu vain vieraalta ja väärältä. Hän tietää, ettei tässä ole mitään takana, ja se sattuu. Tämä on pelkkä halaus, joita vaihtelevat ihmiset, jotka ovat toisilleen läheisiä, mutta eivät siinä mielessä. Lovino taputtaa kömpelösti Antonion selkää.
”Se menee varmasti ihan hemmetin hyvin, usko. Jos pelkäät, että jokin menee pahasti pieleen, niin silloin se myös aika varmasti menee. Ole vain yhtä idioottimaisen positiivinen niin kuin aina.”
Antonio nyökkää ja rutistaa Lovinoa tiukemmin vasten itseään.
”Kiitos, että olet olemassa”, hän kuiskaa. Italialainen joutuu taistelemaan ankarasti kyyneleitä vastaan.
On tullut aika – enää muutama minuutti lopullisuuteen. Hän ja Antonio seisovat jo alttarin ääressä, Anria odottaen. Sydän Lovinon rinnassa tykyttää tuskallisen nopeasti, hänen otsansa on hiessä ja hän tahtoo ajan kuluvan reilusti hitaammin. Voi kunpa hän vain pääsisi takaisin lapsuuteensa, jolloin kumpikaan heistä ei vielä edes tuntenut Anria. Voi kunpa hän saisi livahtaa taas takaisin niihin huolettomiin kesäpäiviin, jotka hän sai viettää Antonion kanssa yhdessä. Ne olivat hänen elämänsä onnellisinta aikaa. Mutta vaikka hän saisikin palata takaisin historiaan, tulisi kuitenkin jossain vaiheessa taas vastaan lukio, josta kaikki olikin lähtenyt alamäkeen, kun Antonio ja Anri olivat tutustuneet. Ja rakastuneet. Lovino oli ajatellut sen olevan luultavasti vain nopea suhde, joka loppuisi muutaman kuukauden kuluttua. Mutta nyt he molemmat ovat kaksikymmentäkuusi, eikä kymmenessä vuodessa ole tapahtunut mitään muutosta, joka olisi ilahduttanut Lovinoa.
Italialainen huomaa eksyneenä täysin omiin ajatuksiinsa. Ei kai hän vain näyttänyt poissaolevalta äsken? Hän valpastaa äkkiä katseensa ja siirtää sen kirkon oville. Juuri ajoissa, sillä heti seuraavalla sekunnilla raskas puuovi narahtaa ja alkaa avautua. Ja sitten alkaa musiikki soida ja Anri astuu isänsä kanssa sisälle valtavaan tilaan, keräten oitis kaikki katseet itseensä.
Ja Anri on kaunis, se Lovinon on pakko myöntää. Vaaleat hiukset on kietaistu monimutkaiselle nutturalle naisen takaraivoon, läpinäkyvä huntu on pitkä ja valkoinen, helmin koristeltu mekko laahaa pitkin kirkon kiiltävää lattiaa. Hänen kirkas hymynsä tuntuu valaisevan koko huoneen. Vain Lovinon kasvot jäävät varjoon.
Antonio näyttää häkeltyneen täysin tulevan morsiamensa kauneudesta. Lovino ei voi olla ajattelematta, kuinka helvetin suloinen tuo häkeltynyt hymy onkaan.
Aivan liian pian Anri on jo heidän luonaan. Nainen asettuu Antonion viereen ja he suovat toisilleen niin etovan rakastavat hymyt, että Lovino yökkää henkisesti. Tosin, jos hän olisi Anrin tilalla, hän olisi hetkessä muuttunut sulaksi vahaksi Antonion rakastavan katseen alla.
Sitten pappi alkaa puhua. Vanhan miehen sanat lipuvat ohitse Lovinon korvien kuin niitä ei olisikaan. Häneltä menee niin paljon energiaa vain hymyn ja hänen itsensä koossa pitämiseen, että hän vaivoin pystyy keskittymään mihinkään. Hän pelkää, että jos hän yrittää saada jotain selkoa papin sanoista, hän ymmärtäisi sataprosenttisesti niiden merkityksen. Hän ei halua ymmärtää.
Pappi puhuu pitkään. Lovino muistaa olleensa lapsena monissa häissä. Hän aina ajatteli, miten pappi puhui aivan tuskastuttavan pitäkän, eikä hän koskaan meinannut jaksaa kuunnella koko sepustusta. Mutta nyt puhe on ohi yllättävän nopeasti. Ja hiljalleen Lovino alkaa tajuta, että seuraavat sanat tulevat murskaamaan hänet lopullisesti. Eikä hän mitenkään voi olla kuulematta niitä.
”Anri Eline Livina Peeters. Tahdotko sinä ottaa Antonio Leonardo Fernandez Carriedon aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa?
”Tahdon.”
”Antonio Leonardo Fernandez Carriedo. Tahdotko sinä ottaa Anri Eline Livina Peetersin vaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa?”
”Tahdon.”
Siinä se nyt on. Lovinon kädet tärisevät ja nyt jos koskaan hänen on vaikea pitää maskia yllä. Voi kunpa hän ei olisi lupautunut bestmaniksi… Francis olisi varmasti suoriutunut tehtävästä erinomaisesti – reilusti paremmin kuin hän, sillä ranskalaismies sentään on oikeasti onnellinen Antonion puolesta…
Silloin hän tajuaa, että hänenhän täytyy nyt antaa sormus Antoniolle. Kun hän kaivaa pienen samettirasian takkinsa taskusta ja ojentaa sen ystävälleen, hän toivoo, ettei espanjalainen huomaa hänen täriseviä käsiään.
Kultainen sormus välkähtää kirkon suurista ikkunoista tulvivassa auringonvalossa, kun se nostetaan ulos rasiasta. Kuin hidastettuna Lovino näkee sen kulkevan Antonion käsissä ilman halki kohti Anrin vasenta nimetöntä. Kun se viimein kiertyy belgialaisnaisen kapean sormen ympärille, tuntee Lovino ilman pakenevan keuhkoistaan. Hän ei saa millään vedettyä happea, vaikka kuinka yrittää. Vai yrittääkö?
”Julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi. Voitte suudella.”
Ja he suutelevat. Suutelevat pitkään, suutelevat hartaasti, suutelevat rakastavasti. Suutelevat lopullisesti. Molempien kasvoilla karehtii lähes ylitsevuotavan onnellinen ilme – niin onnellinen, että sitä on vaikea käsittää, ellei ole itse sitä todistamassa. Lovino yrittää jankuttaa itselleen, ettei hän voi tilanteelle mitään, ja että Antonion onnellisuus pitäisi olla hänelle ensisijaista, mutta hän ei pysty. Sillä nyt jokainen pieninkin, mikroskooppinen toivonhiukkanen on hävitetty, kaikki on mennyttä, eikä Lovino tunne voivansa enää elää. Onko vaarallista rakastaa jotain liikaa? Onpa hyvinkin. Varsinkin, jos ei saa tunteilleen vastakaikua. Sehän nyt on itsestäänselvä fakta.
Hän katsahtaa penkkirivistöjen suuntaan ja tunnistaa sieltä heti monta tuttua kasvoa. Tuolla istuvat Arthur ja Alfred, molemmilla leveät hymyt kasvoillaan. He istuvat hyvin lähekkäin, ikään kuin nojaisivat toisiinsa. Oikealla, toiseksi etummaisella rivillä, istuu Lovinon veli Feliciano. Hänkin hymyilee autuaasti, pyyhkien valkoisella kangasnenäliinassa luultavasti liikutuksenkyyneleiden kasteltemia kasvojaan. Hänen toinen kätensä on kietoutunut tiukasti saksalaisen perunapaskiais-Ludwigin käsivarren ympärille. Lovino katsoo kuinka Ludwig vetää Felicianon kainaloonsa ja suukottaa hyvin nopeasti yhden kyyneleen pois pienen italialaisensa poskelta, tarkastaen sitten heti punastuneena ympärilleen, ettei kukaan nähnyt tai ainakaan kummeksunut. Kun juuri kukaan ei ole tuntunut kiinnittäneen heihin mitään huomiota, sillä heidän katseensa ovat uunituoreessa hääparissa, Ludwig huokaisee ja antaa Felicianolle varovaisen hymyn. He molemmat tietävät, että heillä tulee olemaan tämä sama edessä kohtalaisen pian.
Hääpari alkaa hiljalleen kävellä kohti kirkon ovia. Heidän käsivartensa ovat kietoutuneet yhteen ja he tuntuvat nojaavan toisiinsa kevyesti. Häävieraavat hurraavat ja Lovino yrittää muodostaa kasvoilleen mahdollisimman uskottavaa hymyä. Hän onnistuu siinä kiitettävästi.
Häävieraat alkavat poistua kirkosta, aikeenaan mennä katsomaan kuinka hääpari lähtee punaisella Ferrarillaan kohti paikkaa, missä juhlat vietetään. Lovinon punaisella Ferrarilla. Lovino seisoo hetken aikaa paikallaan, ennen kuin alkaa itsekin hiljaisena laahustaa ulos kirkosta. Hänen olonsa on täysin ontto. Antonio ja Anri ovat naimisissa, eikä mikään tule muuttumaan. Niin kovin yksinkertaista, mutta silti niin kovin vaikea käsittää.
Kirkon ovilla kaikki ovat jo heittelemässä riisiä hääparin päälle. Antonio ja Anri nauravat, häävieraat hurraavat ja iloitsevat, kaikki ovat niin onnellisia. Lovino ottaa käteensä kourallisen riisiä ja heittää sen hääparin päälle (oikeastaan hän tähtää vain Antonioon, mutta sitä sattuu lentämään vähän Anrinkin hiuksiin), sillä näyttäisi varmasti hieman epäilyttävä, jos bestman vain seisoisi sivussa lähes kuolleen näköisenä. Hän kävelee hääparin perässä hänen autolleen ja katsoo, kuinka Anri kerää hameenhelmansa nyrkkeihinsä astuessaan sisälle avoautoon. Kun Antonio istuutuu alas (Franciksen istuessa jo ratissa), espanjalainen kääntää äkkiä katseensa Lovinoon ja hymyilee autuaasti. Lovino yrittää parhaansa mukaan vastata hymyyn mahdollisimman uskottavasti. Antonion huulet muodostavat äänettömän kiitoksen, johon Lovino vain huiskauttaa kättään ja hymyilee nyt jo melkein aidosti – tosin, jos Antonio olisi vain vähän tarkkasilmäisempi ihminen kuin mitä on, hän saattaisi erottaa sen kaiken katkeruuden, mitä hymyyn kätkeytyy. Mutta Antonio ei huomaa. He nyökkäävät toisilleen ja pian auto huristaakin jo pois, kovaäänisten hurrausten saattelemana.
”Mahtoi olla vaikeaa.”
Lovino hätkähtää ja katsoo sivulleen. Siinä seisoo Elizabeta, hänen pitkäaikainen ystävänsä ja ainoa ihminen, joka hänen itsensä lisäksi tietää hänen toivottomasta rakkaudestaan. Elizabeta ymmärtää ja hänelle on helppo valittaa tuskastaan, mutta nyt jos koskaan hän vähiten kaipaa unkarilaisen sääliä.
”Älä edes mainitse”, Lovino murahtaa ja kääntää katseensa sinne, minne Ferrari on juuri äsken hävinnyt.
Italialainen huomaa eksyneenä täysin omiin ajatuksiinsa. Ei kai hän vain näyttänyt poissaolevalta äsken? Hän valpastaa äkkiä katseensa ja siirtää sen kirkon oville. Juuri ajoissa, sillä heti seuraavalla sekunnilla raskas puuovi narahtaa ja alkaa avautua. Ja sitten alkaa musiikki soida ja Anri astuu isänsä kanssa sisälle valtavaan tilaan, keräten oitis kaikki katseet itseensä.
Ja Anri on kaunis, se Lovinon on pakko myöntää. Vaaleat hiukset on kietaistu monimutkaiselle nutturalle naisen takaraivoon, läpinäkyvä huntu on pitkä ja valkoinen, helmin koristeltu mekko laahaa pitkin kirkon kiiltävää lattiaa. Hänen kirkas hymynsä tuntuu valaisevan koko huoneen. Vain Lovinon kasvot jäävät varjoon.
Antonio näyttää häkeltyneen täysin tulevan morsiamensa kauneudesta. Lovino ei voi olla ajattelematta, kuinka helvetin suloinen tuo häkeltynyt hymy onkaan.
Aivan liian pian Anri on jo heidän luonaan. Nainen asettuu Antonion viereen ja he suovat toisilleen niin etovan rakastavat hymyt, että Lovino yökkää henkisesti. Tosin, jos hän olisi Anrin tilalla, hän olisi hetkessä muuttunut sulaksi vahaksi Antonion rakastavan katseen alla.
Sitten pappi alkaa puhua. Vanhan miehen sanat lipuvat ohitse Lovinon korvien kuin niitä ei olisikaan. Häneltä menee niin paljon energiaa vain hymyn ja hänen itsensä koossa pitämiseen, että hän vaivoin pystyy keskittymään mihinkään. Hän pelkää, että jos hän yrittää saada jotain selkoa papin sanoista, hän ymmärtäisi sataprosenttisesti niiden merkityksen. Hän ei halua ymmärtää.
Pappi puhuu pitkään. Lovino muistaa olleensa lapsena monissa häissä. Hän aina ajatteli, miten pappi puhui aivan tuskastuttavan pitäkän, eikä hän koskaan meinannut jaksaa kuunnella koko sepustusta. Mutta nyt puhe on ohi yllättävän nopeasti. Ja hiljalleen Lovino alkaa tajuta, että seuraavat sanat tulevat murskaamaan hänet lopullisesti. Eikä hän mitenkään voi olla kuulematta niitä.
”Anri Eline Livina Peeters. Tahdotko sinä ottaa Antonio Leonardo Fernandez Carriedon aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa?
”Tahdon.”
”Antonio Leonardo Fernandez Carriedo. Tahdotko sinä ottaa Anri Eline Livina Peetersin vaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa?”
”Tahdon.”
Siinä se nyt on. Lovinon kädet tärisevät ja nyt jos koskaan hänen on vaikea pitää maskia yllä. Voi kunpa hän ei olisi lupautunut bestmaniksi… Francis olisi varmasti suoriutunut tehtävästä erinomaisesti – reilusti paremmin kuin hän, sillä ranskalaismies sentään on oikeasti onnellinen Antonion puolesta…
Silloin hän tajuaa, että hänenhän täytyy nyt antaa sormus Antoniolle. Kun hän kaivaa pienen samettirasian takkinsa taskusta ja ojentaa sen ystävälleen, hän toivoo, ettei espanjalainen huomaa hänen täriseviä käsiään.
Kultainen sormus välkähtää kirkon suurista ikkunoista tulvivassa auringonvalossa, kun se nostetaan ulos rasiasta. Kuin hidastettuna Lovino näkee sen kulkevan Antonion käsissä ilman halki kohti Anrin vasenta nimetöntä. Kun se viimein kiertyy belgialaisnaisen kapean sormen ympärille, tuntee Lovino ilman pakenevan keuhkoistaan. Hän ei saa millään vedettyä happea, vaikka kuinka yrittää. Vai yrittääkö?
”Julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi. Voitte suudella.”
Ja he suutelevat. Suutelevat pitkään, suutelevat hartaasti, suutelevat rakastavasti. Suutelevat lopullisesti. Molempien kasvoilla karehtii lähes ylitsevuotavan onnellinen ilme – niin onnellinen, että sitä on vaikea käsittää, ellei ole itse sitä todistamassa. Lovino yrittää jankuttaa itselleen, ettei hän voi tilanteelle mitään, ja että Antonion onnellisuus pitäisi olla hänelle ensisijaista, mutta hän ei pysty. Sillä nyt jokainen pieninkin, mikroskooppinen toivonhiukkanen on hävitetty, kaikki on mennyttä, eikä Lovino tunne voivansa enää elää. Onko vaarallista rakastaa jotain liikaa? Onpa hyvinkin. Varsinkin, jos ei saa tunteilleen vastakaikua. Sehän nyt on itsestäänselvä fakta.
Hän katsahtaa penkkirivistöjen suuntaan ja tunnistaa sieltä heti monta tuttua kasvoa. Tuolla istuvat Arthur ja Alfred, molemmilla leveät hymyt kasvoillaan. He istuvat hyvin lähekkäin, ikään kuin nojaisivat toisiinsa. Oikealla, toiseksi etummaisella rivillä, istuu Lovinon veli Feliciano. Hänkin hymyilee autuaasti, pyyhkien valkoisella kangasnenäliinassa luultavasti liikutuksenkyyneleiden kasteltemia kasvojaan. Hänen toinen kätensä on kietoutunut tiukasti saksalaisen perunapaskiais-Ludwigin käsivarren ympärille. Lovino katsoo kuinka Ludwig vetää Felicianon kainaloonsa ja suukottaa hyvin nopeasti yhden kyyneleen pois pienen italialaisensa poskelta, tarkastaen sitten heti punastuneena ympärilleen, ettei kukaan nähnyt tai ainakaan kummeksunut. Kun juuri kukaan ei ole tuntunut kiinnittäneen heihin mitään huomiota, sillä heidän katseensa ovat uunituoreessa hääparissa, Ludwig huokaisee ja antaa Felicianolle varovaisen hymyn. He molemmat tietävät, että heillä tulee olemaan tämä sama edessä kohtalaisen pian.
Hääpari alkaa hiljalleen kävellä kohti kirkon ovia. Heidän käsivartensa ovat kietoutuneet yhteen ja he tuntuvat nojaavan toisiinsa kevyesti. Häävieraavat hurraavat ja Lovino yrittää muodostaa kasvoilleen mahdollisimman uskottavaa hymyä. Hän onnistuu siinä kiitettävästi.
Häävieraat alkavat poistua kirkosta, aikeenaan mennä katsomaan kuinka hääpari lähtee punaisella Ferrarillaan kohti paikkaa, missä juhlat vietetään. Lovinon punaisella Ferrarilla. Lovino seisoo hetken aikaa paikallaan, ennen kuin alkaa itsekin hiljaisena laahustaa ulos kirkosta. Hänen olonsa on täysin ontto. Antonio ja Anri ovat naimisissa, eikä mikään tule muuttumaan. Niin kovin yksinkertaista, mutta silti niin kovin vaikea käsittää.
Kirkon ovilla kaikki ovat jo heittelemässä riisiä hääparin päälle. Antonio ja Anri nauravat, häävieraat hurraavat ja iloitsevat, kaikki ovat niin onnellisia. Lovino ottaa käteensä kourallisen riisiä ja heittää sen hääparin päälle (oikeastaan hän tähtää vain Antonioon, mutta sitä sattuu lentämään vähän Anrinkin hiuksiin), sillä näyttäisi varmasti hieman epäilyttävä, jos bestman vain seisoisi sivussa lähes kuolleen näköisenä. Hän kävelee hääparin perässä hänen autolleen ja katsoo, kuinka Anri kerää hameenhelmansa nyrkkeihinsä astuessaan sisälle avoautoon. Kun Antonio istuutuu alas (Franciksen istuessa jo ratissa), espanjalainen kääntää äkkiä katseensa Lovinoon ja hymyilee autuaasti. Lovino yrittää parhaansa mukaan vastata hymyyn mahdollisimman uskottavasti. Antonion huulet muodostavat äänettömän kiitoksen, johon Lovino vain huiskauttaa kättään ja hymyilee nyt jo melkein aidosti – tosin, jos Antonio olisi vain vähän tarkkasilmäisempi ihminen kuin mitä on, hän saattaisi erottaa sen kaiken katkeruuden, mitä hymyyn kätkeytyy. Mutta Antonio ei huomaa. He nyökkäävät toisilleen ja pian auto huristaakin jo pois, kovaäänisten hurrausten saattelemana.
”Mahtoi olla vaikeaa.”
Lovino hätkähtää ja katsoo sivulleen. Siinä seisoo Elizabeta, hänen pitkäaikainen ystävänsä ja ainoa ihminen, joka hänen itsensä lisäksi tietää hänen toivottomasta rakkaudestaan. Elizabeta ymmärtää ja hänelle on helppo valittaa tuskastaan, mutta nyt jos koskaan hän vähiten kaipaa unkarilaisen sääliä.
”Älä edes mainitse”, Lovino murahtaa ja kääntää katseensa sinne, minne Ferrari on juuri äsken hävinnyt.
”Voi Lovino…” Elizabeta kuiskaa, sääli silmissä kimaltaen, kun hän kiertää käsivartensa Lovinon ympärille.
”Minä en kaipaa sääliäsi… se ei auta. Tämä on minun oma ongelmani”, italialainen sanoo hiljaa, ääni katkeruutta ja itseinhoa tihkuen.
”Ehkä ei, mutta… voi kultapieni… kunpa voisin helpottaa oloasi…”
”Mutta kun et voi.” Lovino katsoo naista tuimasti. ”Äläkä kutsu minua kultapieneksi, älä varsinkaan nyt.”
Elizabeta katsoo häntä taas hyvin säälivästi. Lovino ei kestä enää.
”Tiedätkö, kuinka helvetisti se satuttaa, kun hän rutistaa sinua sillä tavoin kuin aina rutistaa, ja sinun sydämesi on sillä hetkellä haljeta onnesta, liiasta rakastamisesta ja aivan liian nopeista sydämenlyönneistä, mutta hänelle se ei merkitse yhtään mitään sillä tavalla?” hän parahtaa, pitäen kuitenkin äänentasonsa hyvin matalana, etteivät muut huomaisi. Elizabeta hätäkhtää ja nielaisee.
”En tiedä, mutta voi ystävä rakas, et tiedäkään kuinka –”
”Älä”, Lovino inahtaa, puristaen silmänsä kiinni ja nostaen toisen kätensä ilmaan hiljentääkseen naisen. ”Älä.”
Elizabeta vaikenee. Hetken he molemmat tuijottavat tyhjyyteen. Lovino tuntee unkarilaisen käden taputtavan hellästi hänen selkäänsä. Ennen kuin italialainen ehtii hillitä itsensä, hänen huuliltaan karkaa säälittävä nyyhkäys.
”Elämä jatkuu, Lovino, muista se”, Elizabeta sanoo hiljaa, hymyillen varovaisen rohkaisevasti. ”Elämä jatkuu.”
”Teoriassa, kyllä. Muuten, ei”, Lovino mumisee tärisevällä äänellä. Hänen on vaikea uskoa, että hänen pitää pitää tänään vielä puhekin. Voi helvetin helvetti…
”Liz! Tule! Lähdetään!”
Se on Gilbert, Elizabetan poikaystävä, joka seisoo noin kymmenen metrin päässä heistä. Elizabeta puraisee huultaan ja antaa Lovinolle vielä yhden tiukan, rohkaisevan, lohduttavan halauksen. Gilbert katsoo heitä hieman kummissaan.
”Liz! Tule! Lähdetään!”
Se on Gilbert, Elizabetan poikaystävä, joka seisoo noin kymmenen metrin päässä heistä. Elizabeta puraisee huultaan ja antaa Lovinolle vielä yhden tiukan, rohkaisevan, lohduttavan halauksen. Gilbert katsoo heitä hieman kummissaan.
”Hei, Liz –”
”Joo joo, tullaan”, Elizabeta sanoo, ja siinä samassa hän on jo kipittänyt oman albiinonsa luokse ja jättänyt Lovinon yksin. Italialainen katsoo, kuinka Elizabetan ja Gilbertin sormet pujottautuvat toisiensa lomaan, kuinka he katsovat toisiaan lähes yhtä rakastavasti kuin Antonio ja Anri, kun he lähtevät kävelemään takaisin Gilbertin autolle. Rakkauden pölyä tuntuu leijuvan kaikkialla ilmassa, mutta Lovinon se vain jotenkin kummallisesti kiertää.
Lähtiessään hitaasti kävelemään Felicianon autolle, hän painaa kätensä rinnalleen. Hän tuntee pienet sydämenlyöntinsä, jotka yrittävät epätoivoisesti pitää hänet elossa, vaikka henkisesti hän tunteekin olevansa jo melkein kuollut. Hän tuntee myös paperinpalasen povitaskussaan, jossa on hänen puheensa. Se on hänen mielestään ihan hyvä, mutta kovin henkilökohtaisiin asioihin se ei kuitenkaan mene. Sillä jos menisi, hän tietäisi niitä julkisesti lukiessaan sortuvansa lopullisesti.
Lähtiessään hitaasti kävelemään Felicianon autolle, hän painaa kätensä rinnalleen. Hän tuntee pienet sydämenlyöntinsä, jotka yrittävät epätoivoisesti pitää hänet elossa, vaikka henkisesti hän tunteekin olevansa jo melkein kuollut. Hän tuntee myös paperinpalasen povitaskussaan, jossa on hänen puheensa. Se on hänen mielestään ihan hyvä, mutta kovin henkilökohtaisiin asioihin se ei kuitenkaan mene. Sillä jos menisi, hän tietäisi niitä julkisesti lukiessaan sortuvansa lopullisesti.
Finito
Fratello ~ veli (italiaa) (vaikka teoriassa tää ois pitänyt jättää kursivoimatta, koska itse viesti oli kursivoitu, päätin etten tee niin, koska tuskin nyt Feli tekstiviestiä kirjoittaessaan ”kursivoi” vieraskielisiä sanoja [ääh tää on niin vaikea selittää D: Toivottavasti tajutatte])
Mi amigo ~ ystäväni (espanjaa)
Gracias ~ kiitos (espanjaa)
A/N: Ai niin, mullahan ei ole juuri minkäänlaista muistikuvaa noista sepustuksista, mitä se pappi siinä selittää ja yhyh, joten sanokaa jos nuo pienetkin jutut, joita tuonne kirjotin, meni ihan väärin :'D Olin viimeks häissä jotain neljä vuotta sitten.
Ihana tarina hyvää työtä Tuuni! ;Dd
VastaaPoistaKiitos <3
Poista