Farewell, Reality (USUK) – luku 1

Nimi: Farewell, Reality
Kirjoittaja: Tuuni
Fandom: Axis Powers Hetalia
Paritukset: USUK (Amerikka/Englanti, Alfred Arhtur), runsaasti sivuparituksia (mm. Spamano, GerIta, PruHun ja RoChu)
Genre: romantiikka, fantasia, draama, seikkailu, slash, AU
Ikäraja: K-13/T
Varoitukset: Kiroilua, kahden samaa sukupuolta edustavan välistä rakkautta, viittauksia aikuisteemoihin, väkivaltaa, verta, mahdollisesti kuolemaa ja kaikkea sellaista 

Tekijänoikeudet: Tämän ficin hahmot kuuluvat nerolle Hidekaz Himaruyalle, Hetalian jumalalle. Itse ficci kuuluu minulle.

Tiivistelmä: Alfred Jones on tuikitavallinen amerikkalainen lukijolaispoika. Eräänä iltana, matkallaan McDonald'sista kotiin, hän päättää veljensä pyynnöstä pistäytyä eräässä hieman mystisessä fantasiakirjakaupassa. Mutta mitä tapahtuukaan, kun erään erittäin kummallisen kirjan koukeroinen otsikko imaiseekin Alfredin äkkiarvaamatta mustiin syövereihinsä? Ja kohta amerikkalainen sylkäistäänkin maailmaan, jollaisesta hän ei olisi koskaan osannut edes uneksia. Ei unissaan, eikä edes pahimmissa painajaisissaan.

A/N: Täällä taas, tällä kertaa jatkoficin kanssa! Toivon koko sydämestäni, että saan jatkettua tämän loppuun asti (tai ainakin mahdollisimman pitäklle). Nimeä mietin, että onko se hyvä vai ihan kökkö, muttah… en tiiä. Katsotaan. Ainahan sen voi periaatteessa muuttaa… Betaa mulla ei vielä ole, joten joku, joka tuntee hallitsevansa hyvin kielioppiasiat, saa toki ilmottautua vapaaehtoiseksi. :3 En pure. Olkaa kilttejä ja kommentoikaa, kommentit auttaa mua jatkamaan. Mitähän vielä… ai niin, täällä on ainakin yksi pieni kirjoitusvirhe, mutta mulla ei ole hajuakaan missä se on, enkä jaksa alkaa ettimään. Joten, kirjoitusvirheistä saa toki ilmotella, vaikkei beta olisikaan. Danke. Ensimmäisestä luvusta vielä, että anteeksi lyhyys, tämän jälkeen vannon että pituus ja tapahtumarikkaus alkavat kasvamaan. Tämä on siis vähän niin kuin prologi. (Hei, katsokaas, päätin tällä kertaa laittaa nuo alkusepustusjutut suomeksi! :D)

1.

Tarupesä

”Neljä kerroshampurilaista kahdella isolla Coca-Colalla ja kaksilla isoilla ranskalaisilla, kiitos.”

Ehkä noin parikymppinen, mustatukkainen nainen McDonald'sin tiskin takana katsoi Alfredia hiukan epäileväisesti valtavien lasiensa takaa, ennen kuin kirjoitti Alfredin tilauksen vihkoonsa. Hän nyökkäsi ja kääntyi valmistelemaan tilausta. Alfred antoi hänen selälleen nopean Minä-olen-kasvava-nuori-miehenalku-eikä-siinä-pitäisi-olla-mitään-ongelmaa -ilmeen ja huokaisi sitten, nojaten kyynärpäillään tiskiin. Hänen kännykkänsä kello näytti seitsemää illalla. Amerikkalainen naputti kärsimättömänä oikean käden sormillan tiskin lasista pintaa ja katseli sumein silmin limsa-automaattia tiskin takana.

Vähän ajan päästä Alfred sai ateriansa, kiitti kassaneitiä ja poistui hampurilaispaikasta. Hän kaivoi Coca-Colansa paperikassista ja imaisi pillin kautta ison hörpyn tuota hapokasta sokerilitkua, jota hän niin kovin rakasti. Hän kääri punaista, valtavaa huppariaan tiukemmin ympärilleen, kylmän tuulen puhaltaessa hänen paitansa alle. Teoriassa oli talvi, mutta harvoinpa San Franciscossa oltiin nähty lunta – varsinkaan joulukuun alussa –, eikä tämäkään vuosi ollut minkäänlainen poikkeus.

Kotimatkallaan Alfred ohitti monenmonta kauppaa, joiden näyteikkunat oltiin jo koristeltu hyvin jouluisesti. Alfredista lumettomuus tuntui aika surulliselta, sillä hän oli muuttanut San Franciscoon vasta kolme kuukautta sitten, kun hänen isänsä oli mennyt uusiin naimisiin. Hän oli saanut veljen, Matthew'n, joka muistutti häntä niin epäluonnollisen paljon, että jotkut saattoivat joskus jopa sekoittaa tuoreet veljekset keskenään. Tästä kummallisuudesta huolimatta heissä ei ainakaan heidän tietääkseen ollut tippaakaan samaa verta. Alfred oli ennen asunut New Yorkissa, jossa valkea talvi oli lähes itsestäänselvää. Mutta vaikka lumettomuus oli ollut hankalaa Alfredille, hänen surunsa ei ollut ollut mitään verrattuna Matthew'n suruun. Alfred oli niitä ihmisiä, jotka tykkäsivät istua sisällä pelaamassa pelikonsoleilla lumen pyryttäessä ikkunan toisella puolen, kun taas Matthew oli päinvastainen – hän rakasti kaikkea talveen liittyvää; lunta, pakkasta, laskettelua ja etenkin jääkiekkoa. Joka tapauksessa, Alfredin oli vähän vaikea siirtyä kovin nopeasti joulumieleen, kun hänen lempi jouluelementtiään ei ollut nähtävillä missään lähistöllä.
Hänen kännykkänsä piippasi tekstiviestin merkiksi.

Al,

Voisitko käydä siinä eräässä kirjakaupassa, joka sijaitsee muutaman korttelin päässä siitä McDonald'sista, jossa käyt eniten. En tiedä oletko koskaan käynyt siinä kaupassa, kun et juuri näytä usein lukevan kirjoja, mutta uskon sinun tietävän, missä se sijaitsee. Tarvitsen äkkiä jonkun hyvän fantasiakirjan huomiseksi kouluun, olin aivan unohtanut. Joten jos vain voisit olla kiltti veli… arvostaisin sitä todella.

- Matt

Alfred huokaisi. Aivan, hän ei tosiaan ollut koskaan astunut siihen kauppaan, mutta kyllä hän sen sijainnin tiesi. Kauppa oli tunnettu laajasta fantasiakirjallisuusvalikoimastaan. Alfred kohautti olkiaan – mikäpä siinä, hän voisi vain kysyä myyjältä hyvää kirjaa, ostaa sen veljelleen (valehdellen tietenkin myöhemmin sen hinnasta Matthew'lle itselleen – tämä oli hyvä tapa tienata rahaa helposti suurempia omantunnonpistoksia tuntematta, sillä täytyihän Matthew'n nyt maksaa veljelleen vähän hänen palveluksestaan) ja lähteä kotiin nauttimaan hampurilaisistaan. Hän kirjoitti vastauksen:

no okei, kai minä voin. kunhan saan haukun sinun hampurilaisestasi.

al

Kyllä, Alfred oli siis viemässä yhtä neljästä hampurilaisestaan veljelleen. Vaikka olisi hän kyllä voinut ne kaikki neljä itsekin syödä – hänellä oli valtava vatsa. Hän söi aina paljon (ja rakasti roskaruokaa), mutta siitä huolimatta hän oli vielä kohtuullisen hoikka ja suurin osa hänen painostaan johtui lihaksista.

Alfred seisoi kirjakaupan edessä. Kyltissä oven yläpuolella luku TARUPESÄ ja näyteikkuna oli koristeltu muutamin hyvin vanhoilta näyttävin, paksuin kirjoin, joita jaksoivat alkaa lukemaan vain ne, jotka eivät arvostelleet kirjaa sen kannen perustella (jollainen Alfred ei ollut). Kirjojen välissä oli muutama koruton, puusta valmistettu ja jo haalistunein värein maalattu tonttu-ukko.

Alfred raapi niskaansa. Jotain outoa tässä kirjakaupassa oli – se ei vain yksinkertaisesti sopinut yhtään tähän katukuvaan. Ehkä vielä kymmenen vuotta sitten tällainen olisi voinut olla täällä, ihan yhtä mukaansopivana kuin mikä tahansa muukin putiikki, mutta nyt se vaikutti vain yksinäiseltä, joukkoonkuulumattomalta, lähes luotaantyöntävältä. Ja kohta Alfred tajusikin jo tuntevansa sääliä ja myötätuntoa kirjakauppaa kohtaan. Hän pudisti päätään kummastuneena omiin ajatuksiinsa ja työnsi oven auki, astuen varovaisesti sisälle hämärään putiikkiin. Hän käännähti tiskin puoleen, aikeenaan kysyä neuvoa kassalta kirjan valitsemisessa, mutta tajusikin, ettei tiskin takana istunut ketään.
”Eh… huhuu?” Alfred huhuili, vilkuillen ympärilleen. ”Täällä tarvittaisiin apua kunnon kirja-asiantuntijalta… um…”

Ei vastausta.

Alfred katseli hyllyllä nököttäviä kirjoja neuvottomana ja lähti astelemaan syvemmälle kauppaan. Varmasti täällä oli joku, miksi muuten kauppa olisi auki? Ja nyt kun hän ajatteli, miksi kauppa oli enää edes auki? Eivätkö pienet putiikit menneet yleensä kiinni viimeistään kuudelta? Kummallista…

Amerikkalainen jatkoi kävelyään halki kirjahyllyrivien, muttei vieläkään ollut törmännyt kehenkään. Jos minä en nyt törmää kehenkään, hän ajatteli, otan vain hyllystä jonkun kirjan ja laitan tiskille vähän rahaa. Niin oli varmaan tehtävä. Hän oli nyt jo aivan putiikin perällä. Hän nappasi hyllystä jonkun satunnaisen kirjan ja ajatteli vain selata sitä nopeasti, tarkistaakseen oliko se tarina- vai kuvakirja, mutta ensimmäiseksi hänet pysäytti kansi.
Lacéria. Niin siinä luki suurin, kultaisin, koukeroisin kirjaimin. Kirjoittajan nimeä ei näkynyt missään. Kirjan kansi oli musta. Kun Alfred oli tuijottanut sitä hetken aikaa, hän räpäytti kummissaan silmiään. Se oli varmaan johtunut vain kannen kuluneisuudesta, tai huoneen hämärästä valaistuksesta, mutta… ikään kuin äskettäin muutama tumma, ihmismäinen varjo olisi liikkunut kannen sivulta toiselle ja kadonnut näkyvistä.

Alfred ravisti päätään ja avasi kirjan kannen. Ensimmäinen sivu osoittautui kellertäväksi pergamenttisivuksi. Tyhjäksi sellaiseksi. Alfred käänsi kummissaan sivua ja sai heti huomata, että uusi aukeama oli tismalleen samanlainen kuin edellinenkin. Ja niin oli seuraava. Sivuja käännellessään hän sai huomata, että niiden välissä oli silloin tällöin valkeita kukan terälehtiä. Ja kummallisinta niissä oli se, etteivät ne olleet lakastuneet. Nyt Alfred oli suunnilleen kirjan keskikohdassa. Hän oli huomannut, että mitä lähemmäks keskikohtaa mentiin, sitä tummemmilta sivut näyttivät. Hetki sitten hän oli jopa törmännyt muutamaan lakastuneeseen terälehteen. Sitten, kun hän taas käänsi sivua, häntä kohtasikin suuri järkytys, joka sai kirjan lähes tippumaan hänen käsistään. Tämä aukeama ei ollutkaan enää kellertävä, vaan kauttaaltaan verenpunainen. Ja kun Alfred jostain hetken mielijohteesta nuuhkaisi sivuja, hänen sieraimiinsa tunkeutui pistävä raudanhaju.

Alfredin huulilta karkasi säälittävä, kimalla kiljaisu, ja tällä kertaa kirja tipahti hänen käsistään lattialle. Kuului kova tömähdys ja Alfred oli varma, että jos täällä kuitenkin sattuikin olemaan joku, se joku olisi varmasti jo huomannut amerikkalaisen läsnäolon hänen äsken päästämästään kiljaisusta. Mutta sekunteja kului eikä kukaan tullut. Alfred seisoi jäykkänä paikallaan, tuijottaen silmät levinneinä kirjaa. Se oli tipahtanut lattialle niin, että veriset sivut olivat edelleen ylöspäin. Alfredia puistatti – hän inhosi kaikkea yliluonnollista (jos ei avaruusolioita laskettu), etenkin kaikkea, mikä liittyi kummituksiin. Ja tässä kirjassa oli jotain mätää, jotain hyvinkin aavemaista, se nyt oli käynyt jo kannesta selväksi. Mutta veri…

Alfred empi hetken. Jos hän ei nostaisi kirjaa lattialta, saataisiin selville, että täällä oli käynyt joku. Hänellä oli nimittäin tunne, ettei kauppa ollut enää edes auki, vaan viimeisin työntekijä oli vain unohtanut laittaa oven lukkoon. Joten, tärisevin käsin, Alfred nosti kirjan lattialta, nostaen samalla myös hampurilaiset, ranskalaiset ja limsan sisältävän paperipussin, jonka hän oli pudottanut yhdessä kirjan kanssa. Nostaessaan kirjaa sen sivu kääntyi ja punainen aukeama vaihtuikin pikimustaan. Hetken mustia sivuja tuijotettuaan Alfred päätti kääntää sivua – taas musta aukeama. Mustia sivuja jatkui jonkin aikaa, mutta pikkuhiljaa ne alkoivat haalistua harmaaseen. Silloin tällöin Alfredin oli vaikea tukahduttaa puistatus, kun harmaalla sivulla olikin odottamaton punainen veritahra tai kaksi, mutta yhtään kokopunaista sivua ei enää sattunut eteen. Kirjan viimeinen sivukin oli harmaa.

Alfred ei tiennyt kuinka kauan oli niin tehnyt, mutta luultavasti muutaman minuutin kuluttua hän tajusi jääneensä toljottamaan viimeistä sivua. Aivot kysymyksiä tulvien hän sulki kannen ja jäi jälleen tuijottamaan sitä. Kirjalla oli hänen mielestään kummallinen vaikutus, joka pisti lukijan tuijottamaan tyhjiä sivuja pitkiksi ajanjaksoiksi, vaikkei niissä ollut mitään katsottavaa.

Hän kohotti sormensa ja kosketti varovaisesti kannen kultaisia kirjaimia. Lacéria. Mitähän se tarkoitti? Olikohan se ranskaa? Siltä se ainakin kuulosti…

Ja sitten, yhtäkkiä, tapahtui jotain omituista. Alfredista tuntui aivan kuin hänen sormensa olisi yhtäkkiä muuttunut magneetiksi ja kultaiset kirjaimet, joita hän edelleen kosketti, olisivat alkaneet vetämään hänen sormea puoleensa erittäin kovalla voimalla. Alfred päästi yllättyneen, säikähtäneen parahduksen ja yritti kiskaista sormensa irti kirjainten päältä. Siinä onnistumatta. Hän alkoi pikkuhiljaa panikoitua toden teolla. Pitäisikö hänen lähteä sairaalan ensiapuosastolle ja näyttää sormeaan hoitajalle sanoen ”Anteeksi, mutta olin äsken sellaisessa tosi pimeässä ja karmivassa fantasiakirjakaupassa ja yhtäkkiä erään kirjan kannen otsikko tarttui sormeeni, eikä suostu päästämään siitä irti. Voisitteko suorittaa leikkauksen?”

Juuri kun hän oli ajatellut noin, hän tajusi kauhukseen, että kultaiset, kirjaimista lähteneet janat olivat alkaneet kipuamaan pitkin hänen sormiaan. Mitä? Ne kiipesivät pitkin hänen kämmentään, hihansuusta sisään, ylös hänen käsivarttaan…

Sitten hän tunsi valtavan nykäisyn ja äkkiä hän tajusi putoavansa pää edellä mustuuteen. Huone alkoi haalistua ja hävitä hänen ympäriltään. Hän avasi suunsa ja kiljui, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Hän käänsi päänsä taaksepäin ja näki loittonevan kirjakaupan. Se loittoni loittonemistaan, kunnes se oli enää pelkkä minimaalinen valonpiste. Ja sitten sitäkään ei enää ollut. Alfred käänsi kauhuissaan katseensa taas edessään avautuvaan mustuuteen, mutta sulki silmänsä pian. Toisessa kädessään hän puristi edelleen McDonald'sin paperipussia. Hänen toisen kätensä etusormi oli vielä hetki sitten ollut täysin liimautunut kirjan kanteen, mutta nyt kirjaa ei ollut enää missään. Hän päästi pienen uikahduksen, joka häivi oitis tyhjyyteen, ja toivoi heräävänsä mahdollisimman pian tästä kamalasta ja hämmentävästä painajaisesta.

To be continued…

A/N: Mietin tässä, että onko suomenkielessä sanontaa ”Don't jugde a book by its cover”? ö_ö Muttah, toivottavasti tykkäsitte tästä luvusta. Voin sanoa, ettei Lacéria tarkoita mitään millään kielellä (ainakaan mun tietääkseni).

Lisäys: Agh, julkaisussa tapahtui miljoona teknistä ongelmaa, toivottavasti suurin osa on korjattu… =__=